Päivä 5: Brooklyn

Lauantaina oli vuodossa kovien odotusten Brooklyn. Alun perin suunnitelmissani oli tarkoitus myös yöpyä Brooklynissa, mutta hotellia jossa yhdistyisivät järkevä hinta ja sijainti, en löytänyt. Katselin jopa AirBnB:n vaihtoehtoja, mutta niissä(kin) ongelma oli joko oman vessan puuttuminen tai älytön hinta.
AirBnb:ssä ärsyttää myös kaikkien asukkaiden poikkeuksetta kehuvat arviot paikasta kuin paikasta. Se on huonosti tehty, kun asiakas ei voi olla ilmeisesti kriittinen, vaikuttamatta seuraavan majoittajan silmissä marisijalta.
Mutta niin tosissani Brooklyniin siis suunnittelin meneväni, että autonkin vuokrasin Prospect parkin kupeessa olevalta Hertziltä.

Brooklyn ylitti odotukseni. Ne kulmat joissa pyörin, olivat todella viihtyisiä ja persoonallisia.
Luonnollisesti en yhdessä päivässä nähnyt kuin pintaliipaisun tuosta Yhdysvaltojen yhdestä suurimmista kaupungeista (2,5 milj. asukasta), jos se nyt olisi oma kaupunkinsa.

Aamupäivällä pyyhkäisin metrolla East Riverin ali yhteen uusimmista trendipaikoista, Greenpointiin.  
 Sen kehitys teollisuuskortteleista ja puolalaisten vaatimattomasta asuinalueesta on alkanut kuulemma kymmenisen vuotta sitten ja nykyään se on hipsterien ja edelläkävijoiden suosikkialueita. Kyse on alueesta East riverin rannassa, Queensin alapuolella. Kun pillihousuiset risuparrat kyllästyivät maksamaan Williamsburgin korkeita vuokria, he alkoivat hakeutua Greenpointiin.
Minut Greenpointiin veti Mondossa ollut juttu jossa kerrottiin alueella olevan hyviä pubeja.
Tiesin toki Brooklynin panimon sijaitsevan siellä, mutta en tiennyt kuinka paljon niitä pienpanimoitakin sieltä löytyy. Minä kävin muutamassa.

Suunnitelmani oli erinomainen. Ensin pyyhkäisin Nassaun asemalle asti ja sieltä kävelin takaisinpäin rantaa pitkin Greenpointin asemalle päin. Tässä järjestyksessä, sillä olin tietysti tarkistanut aukioloajat.
Ensimmäisenä ovensa aukaisi Keg & Lantern (Brewing Company) jossa sain alea jossa todellakin maistui bbq ja kuulemma myös pekoni, jota tosin en itse osannut tunnistaa.  Hyvää oli, oikein hyvää, mutta pienen itsensä piiskaamisen jälkeen ymmärsin, etten voi juuttua klo 11.00 heti ensimmäiseen paikkaan.
Näyttävä oli myös tölkeistä rakennettu seinää. Itse en lötänyt samaa töliiä kahteen kertaan.

Jatkoin matkaa ajatuksena syödä kevyt lounas kuuluisassa Five leaves baarissa. Kuten pelkäsinkin, paikka löytyi helposti sillä, kun ulkona oli kymmeniä ihmisiä jonossa. Ja kun paikka näytti niin pieneltä, että osan näistä edelläni olevistakin olisi täytynyt syödä ja tulla ulos, ennen kuin saisin pöytää, niin luovuin toivosta.
 Toisaalta, kulinaarisesti pääkohteeni olikin Fette Sau (josta lisää kohta).

Sitten suunnistin vielä tuunaamattoman teollisuusalueen läpi rantaa kohti ja tulin Greenpoint Beer and Ale / Dirck the norseman nimiseen pubiin. Unkarilainen tarjoilijatyttö oli juttutuulella ja toi minulle oluen tasting menu tyyppisen pienten tuoppien lärvilaudan. Kolmesta tykkäsin kovasti, yhdestä vehnäoluesta en, kuten en yleensäkään.  Alkoi olla aika kivaa, joten oli pakko jatkaa matkaa.

Poikkesin ennen seuraavaa etukäteen scoutattua kohdetta levykaupassa. Academy Records on pyhittänyt toimintansa LP-levyille ja niitä oli paljon, todella paljon.
Yllättävää, että löysin pelkästään seinältä koristeista Terveet Kädet bändin levyn.
Ja heti perään Pekka Airaksisen levyn. Kummankaan tuotantoa en tunne.

Taustalla soi Muddy Watersin komea Fathers And Sons albumi. En tiedä johtuiko mahtava äänimaailma LP-levyjen taianomaisesta pehmeästä soundista vai jo useammasta juodusta oluesta, mutta meinasin ostaa levyn. Onneksi tajusin, etten voi raahata älppäriä mukanani matkalaukussa koko aikaa. Enkä muutenkaan kotona enää kuuntele LP-formaattia.

Välttääkseni heräteostokset ja muut tyhmyydet kävelin ennen seuraavaa pubia East Riverin rantaan Transmitter parkiin, josta oli hienot näkymät Manhattanille. Aurinko paistoi ja laiturilla oli mukava istuskella. Vaan jo kohta suuntasin Greenpointin viimeiseen täsmäkohteeseeni. Entinen merimieskapakka Achilles Heel oli sekin kokemisen arvoinen.

Gastro-pubin kokilla oli talon viereisessä pihassa nuotio pystyssä jossa hän savusti mm. kananmunia. Olut oli oikein hyvää ja taas vakavasti harkitsin jos jätänkin muun osan Brooklynistä toiseen kertaan. Vaikka huomenna ehtisin aamupäivällä katsomaan tuota downtownia, niin matkalaukkujen kanssa sitä ei tietenkään ollut järkeä edes ajatella.
Marssin siis kiltisti metrolle ja siirryin pari pysäkinväliä Williamsburgiin ja siellä legendaariseen Fette Sau ravintolaan, jota suosittelevat kaikki tv-kokit sekä Huhtisen Hande, jonka tiedän ymmärtävän millaisiin paikkoihin haluan. Hande on auttanut ja neuvonut minua monissa asioissa reissuni suhteen. Metsästin mm. adaptereita kun itselläni oli vain yksi ja kun ladattavaa pitkässä reissussa riittää. Hande vinkkasi, että jos otankin vain yhden adapterin ja siihen jatkojohdon, johon sitten liitän muut virtajohdot.
Yksinkertaista, mutta nerokasta. Otin Fette Saussa toisen tuopin Handelle.
Mutta sitä ennen marssin lihatiskille jossa on esillä monenlaista erinomaista laatua olevaa lihaa josta saa valita vähän kuin ruotsinlaivalla seisovan pöydän lihanleikkaajalta. Valitsin tietysti ylikypsää bbq-possun niskaa, ribsejä ja härän kieltä. Bulls Language ehdoton suosikkini, mutta tosi hyviä nuo muutkin.
Muistaakseni Hans Välimäki suositteli lisäkkeeksi talon saksalaista perunasalaattia, mutta se jäi pääosin syömättä, en pitänyt.  Mutta liha on paikan juttu ja se oli luvatusti priimaa.
Suosittelen minäkin ehdottomasti, jos käyt NYC:ssä, suuntaa Williamsburgiin jo pelkästään Fette Sau:n takia.

Se oli täsmäpisto, jonka jälkeen lähdin heti metrolla Prospect parkiin. Park Slopea on kehuttu yhdeksi halutuimmista asuinalueista. Olihan siellä nättiä ja rauhallista. Siinä määrin, että minua alkoi nukuttaa.

Kävin esitarkistamassa autovuokraamon josta huomenna menen hakemaan parhaan ystäväni, ratsuni  seuraavaksi 6 viikoksi. Ei tarvitse huomenna etsiä matkalaukkujen kanssa.

Viimeinen kohde oli Brooklynin downtown ja Brooklyn bridgen ympäristö. Sielläkin hyväkuntoisia ja hienoja vanhoja taloja, viehättäviä pikku kuppiloita, ehdottomasti näkemisen arvoinen ympäristö. River cafeen edessä (sillan alla) oli sen verran tiukan näköisiä pukuagentteja, ettei edes lähelle, saati sisälle, viitsinyt mennä yrittämään. Monista elokuvista ja mm. Sopranosista tutussa ravintolassa olisi ollut kyllä kiva käydä, mutta ainakin nyt tolkuttoman turistimäärän takia täysin mahdotonta.

Kävelin sillan yli ja hyppäsin metroon.
Sunnuntaista tulossa mielenkiintoinen päivä, kun varsinainen road trip vasta alkaa.

Päivä 4:  Walk tall or don’t walk at all

Perjantaista piti tulla välipäivä, piti olla sadepäivä. Ajattelin säästää energiaa aurinkoiseen lauantaihin ja Brooklyniin. Jalat olivat eilisestä niin rikki, että päätin vaan poiketa paikoissa joissa kävelyä tulee mahd. vähän ja käyttää metroa kaikkeen mahdolliseen. Ajattelin, että jaksan kun syön ja juon säännöllisesti enkä anna verensokerin laskea. Siksi aamiaiseksi söin kevyemmin, pelkän croissantin hotellin baarissa. Samalla suunnittelin vähän lenkkiä.

Ensin suuntasin Grand Centralilta suunnitelman mukaisesti subwaylla Times Squarelle. Se ei ollut kuitenkaan kohteeni vaan 47st sijaitseva Hotelli Edison.  Kyseisen hotellin baarissa aikanaan tapettiin Don Corleonen uskollisin ja pelottavin soturi Luca Brasi.  Hänen piti mennä tapaamaan ja soluttautumaan toisen mafioson (Solozzo) leiriin, mutta kiero vastapuoli arvasi juonen ja Luca Brasi tapettiin hotelli Edisonin vielä suljettuun baarin lyömällä jääpala murskain kämmenestä läpi kiinni baaritiskiin ja siimalla kuristamalla.
Marssin hienon hotellin aulaan ja yritin löytää käytäviä jotka elokuvassa näkyivät, mutta melkein kaikki ovet olivat kiinni. Marssin turvallisuuspäällikön puheille, sellainen istui oikein kyltin alla aulassa, ja kerroin asiani.
Kerroin olevani suuri Godmother elokuvan, eikun Godfather, elokuvan suuri fani ja haluaisin nähdä paikat joissa kohtauksia on kuvattu. Turvallisuuspäällikkö oli heti juonessa mukana ja valitteli, että myöhästyin. Kyseinen baari on parhaillaan remontin alla, samoin ne käytävät jotka sinne johtavat.
Hän neuvoi minut kuitenkin 46st puolelle josta voin nähdä sen baarin tilan nykyisellään. Kävelin korttelin ympäri ja todellakin siellä oli remontti meneillään. Kun kerroin kottikärryillä sementtimurskaa kärrääville remonttimiehille asiani, että olen Godmother..eikun perhana, mikä siinä nyt on vaikeaa, GODFATHER fani, he alkoivat nauraa. Senkun otat kuviasi.
En kehdannut kertoa missä kaikkialla aion käydä samoissa merkeissä.

Sieltä lähdin suunnitelman mukaisesti kohti Harlemia. Kävelin ensin Broadwayta ja sitten 7th avenuta pitkin kohti metropysäkkiä, mutta kun Central Park näkyi edessä, niin muutin suunnitelmaa ja ajattelinkin kävellä puiston kautta Dakota talolle ja hypätä sieltä metroon.
Kävelin puiston länsilaidalta itälaidalle Wollman rinkin kulmille, jossa vähän kylmemmällä on tekojää ja luistelijoita. Sieltä suunnistin puiston poikki viistosti kohti Dakota-taloa 72st, puiston länsilaidalle.
Matkalla aloin taas noitua itseäni. Tuttu suorittamisen vimma oli taas iskenyt päälle. Minulla käy näin aina: kävelen eteenpäin kuin huumattuna. Etsin aina mukavampaa ravintolaa, parempaa vessaa, kioskia, metropysäkkiä…mitä tahansa, mutta se tarjolla oleva ei kelpaa. Dakota talolla tajusin kävelleeni taas 30 korttelia pelkästään pohjoinen-etelä suunnassa ja poikittain ties kuinka monta avenuen väliä päälle.
Eihän se kovakuntoiselle tolkuton matka olisi, mutta minulle, kun jalat valmiiksi niin rikki, että selkä meni jumiin ja kylkilihaksetkin kramppasivat eilen illalla, se oli taas ihan älytöntä puskemista.
Mutta myönnettäköön, minä myös nautin siitä.
 
Dakota on rikkaiden ja kuuluisien ihmisten asuttama talo Central Parkin länsilaidalla 72 st korkeudella.
Sen epäilemättä kuuluisin asukas oli John Lennon jonka Mark Chapman niminen entinen fani ampui talon porttikonkiin. Joskus, kuukausia sitten, tuntui hyvältä idealta mennä paikalle Salingerin Sieppari ruispellossa romaanin kanssa, sitähän Chapman oli tunnetusti lukenut ja mukanaan kantanut. Jätin kuitenkin menemättä kirjakauppaan, onneksi.
Chapman oli pettynyt Lennoniin ensimmäisen kerran, kun Lennon julisti The Beatlesin olevan suurempi kuin Jeesus. Etelän punaniska Chapman ei myöskään hyväksynyt sitä, että Lennon asui ylellisesti kymmenien miljooniensa keskellä, mutta takoi lisää rahaa esiintymällä hippikansan messiaana ja työväenluokan sankarina.
Dakota-talon edessä, puiston reunassa on Lennonille omistettu alue nimeltään Strawberry Fields.
Lepuutin siellä hetken jalkojani ja katselin kun ihmiset kuvauttivat itseään maahan tehdyn mosaiikkityön (?) edessä, jossa lukee Imagine. Joku Working Class Hero soitti kitaraa ja tienasi itselleen marisätkää soittelemalla Beatlesien klassikoita. Jännää että sinä aikana kun minä siinä kuuntelin, niin peräti kaksi kappaletta neljästä oli muiden (McCartney ja Harrison) kirjoittamia, kun paikan varsinaisen kohteen Lennonin.

Musiikki oli päivän teema, joten suuntasin kohti Harlemia. Yksi reissun pääkohteita oli Apollo teatteri jossa on esiintynyt melkein kaikki merkittävät amerikkalaiset muusikot. Kaikki jatsi-ukot ja akat tietenkin, mutta myös rokkareita. Back-stagen seinässä on kuulemma säilynyt Brucen vanha nimikirjoitus vuosien takaa. Yritin epätoivoisesti puhua itseäni sisälle, vaikka Apollossa ei ollut auki kuin matkamuistomyymälä.

 Ei onnistunut, vaikka kerroin reissustani, mainitsin tasakymppi synttärit ja kaiken mitä tiedän Billie Holidaysta jne.  No, sain kuitenkin ostettua ihan tyylikkään Apollo theaterin t-paidan.
Harlem sinänsä oli juuri sellaista kuin kuvittelinkin. En voi sanoa pelänneeni, mutta keräsin kyllä katseita joissain paikoissa, vaikka käyhän siellä turisteja ihan tolkuttomasti. En tiedä käytinkö epätavallista metroasemaa vai miksi jaksoivat ihmetellä? Harlemissa, kuten muuallakin, oli yleinen Princen muistopäivä.
Myynnissä oli kaikkea mahdollista violettina, Purple Rainin hengessä.

Olin ajatellut säästää nälkääni ja syödä vasta Harlemissa. Sitten päätin siirtää syömisen Greenvich Villageen, yli 100 korttelia etelään.
Jouduin vaihtamaan metroa muiden mukana jossain Penn stationin vaiheilla, siis jo ihan keskikaupungin ytimessä, kun ilmoittivat junan joutuvan seisomaan pitempään teknisen vian takia.
Kun kiivettiin toiselle laiturille, taisi todellinen syy selvitä kun maassa istui pulska musta poika tajuttoman näköisenä ja ympärillä oli useampi poliisi ja sairaanhoitaja. Tai minä arvasin jutun juonen sitten kun uuden metron kyydistä katselin seuraavalle asemalle pysäytettyä junaa, jossa oli menossa laajempi poliisi operaatio. Tulkitsin, että edellisellä asemalla oleva kaveri oli uhri ja tekijät napattiin kiinni seuraavalla pysäkillä. Ja me siis kiersimme tuota junaa.  Samaa mieltä olivat kanssamatkustajani.
Oli miten oli, iso kaupunki, kaikenlaista tapahtuu, jos liikkuu huonoissa piireissä. Ja asuuhan New Yorkissa 8,5 miljoonaa ihmistä ja metropolialueella yli 23 miljoonaa.

Greenvich Villageen suuntasin, nyt läntiselle puolelle, koska siellä on lähellä toisiaan melkoinen määrä kevyen musiikin historiaa. Ensin bongasin Cafe Wha?, jossa on esiintynyt uskomaton määrä nuoria lupaavia muusikoita joista on sittemmin tullut tunnettuja: Hendrix, Springsteen, Dylan, Little Richard, Chuck Berry…sekä stand up koomikoita kuten Lenny Bruce ja Bill Cosby. Uskomaton historia. Sääli, että paikka aukesi vasta klo 20.00. Yritin ensin jäädä odottamaan, minulla oli oikein suunnitelma, mutta sitten loppui virta, kun epäilin että siellä olisi mukavampaa porukassa eikä yksin. Siinä siis kohde seuraavalle reissulle.

Jatkoin suunnitellusti kolmanteen legendaariseen musiikin mekkaan, Blue Note jazz klubille. Sielläkin ovet aukeaisivat vasta 3 tunnin päästä, ja siellä parhaillaan siivottiin, mutta pyynnöstä pääsin sisälle katsomaan paikkaa. Nappasin pari kuvaa, mutta sitten olin selvästi tiellä, kun jatkuvasti kuului excusemeeta.

Jatkoin matkaa kohti Electric Lady-studioita, jossa on tehty lukemattomia rockin levytyksiä.
Nimestäkin voi arvata, että Jimi Hendrix perusti/rakennutti studion tupla-albumin Electric Ladylandin nauhoituksia varten. Ulkoa päin tilasta ei nähnyt mitään vaan vaatimattoman pienet ulko-ovet peilasivat vain kuvaajaa itseään. Se oli vähän turha lisälenkki, vaan sainpa käveltyä.

Läntinen Village on minusta viehättävintä osaa New Yorkia.
Washington Square Parkissa oli hulvaton 4 kaverin/akrobaatin esitys ja pitkästä aikaan nauroin ääneen muille kuin itselleni.  Tajusin syöneeni viimeksi aamulla yhden croissantin, joten kävin syömässä ja suuntasin Murray Hilliä kohti.
Välipäiväksi oikein antoisa päivä. Ei edes satanut, vaikka sitä luvattiin.
Huomenna Brooklyn. Edessä taas paljon kävelyä, mutta loppureissun sitten istunkin lähes kokonaan autossa.
Brucen hienossa biisissä New York City Serenade hän laulaa sattuvasti:
”So walk tall, or baby, don’t walk at all

Päivä 3:  Koripalloa Fanseatilta, Lady Libertyn parempi puoli ja Vito Andolini

Pääsin järkevään unirytmiin nopeasti ja sain nukuttua peräti 7:ään asti.
Aamupalareissulla pyörähdin lyhyen lenkin tässä lähikulmilla Murray Hillissä.
Näiden kulmien maamerkki on ilman muuta Grand Central Station, joka on paitsi todella hieno rakennus, myös erittäin toiminnallinen ja sieltä pääsee näppärästi melkein mihin vaan. Ja miksei tietysti ylivoimaisesti kaunein pilvenpiirtäjä Chrysler tower (parin korttelin päässä) tai kuuluisin Empire State the Talo (3 korttelia). USA:ssa osavaltioilla on lempinimet ja New Yorkin se on muuten Empire State.
Hetken jo mietin kumpi oli ensin, kana vai muna, mutta tuskinpa talo nyt olisi saanut nimekseen ”Empire state” jollei sitä statea jo olisi ollut olemassa.

Nämä kulmat ovat kokeneittenkin NYC kävijöiden mielestä parasta paikkaa katsella hotellia.
Alueella on myös paljon järkevän hintaisia ihan kelpo ruokailumahdollisuuksia. Ja löytyy sitten hienompaakin, jos pikkusormea kutkuttaa.
Viime reissulla 10 v sitten majoituin 10 korttelia ylempänä (upper midtown east), hotelli W:ssä, samaisen Lexington avenuen varrella. Siellä oli selvästi enemmän pelkkää toimistoa ja hotellia. Näihin kulmiin verrattuna tylsää aluetta ja hinnat paljon kalliimpia. Murray Hillissä liikkuu enimmäkseen kuitenkin paikallisia.
Pod39 hotellia uskallan suositella, jos siisti, moderni ja kompakti huone riittää. En ole varmaan koskaan ollut näin pienessä huoneessa, mutta en osaa sanoa mihin tilaa tarvitsisin enemmän. Käyn hotellissa lähinnä nukkumassa. Kaikki toimii: suihku on peräti tilava. Varustelu on oikein hyvä ja kaikelle löytyy paikkansa. Ja nykyään pitää arvioida myös Wifi: toimii oikein hyvin.
Moitittavaakin löytyy, kun haluaisin illalla hotelli palattuani käydä juomassa hotellin baarissa oluen ja tehdä suunnitelmia kaikessa rauhassa, niin se ei onnistu, sillä baari Salvation Taco on nyt kolmatta iltaa tupaten täynnä. No, ei kai voi moittia, jos ravintola on suosittu.
Tosin omituisen täynnä ovat olleet kaikki muutkin kapakat joissa olen käynyt, asiakkaana tai ovella.

Olin aika väsynyt eilisen jäljiltä. Niinpä aamupalan jälkeen arvoin niin kauan, että missä menen käymään ennen Pyrinnön viimeistä välieräottelua, etten ehtinyt enää mihinkään. Päädyin hakemaan kulmakaupasta six packin Samuel Adamsia ja sen viereisestä pizzapaikasta pari slicea. Peli Fanseatilta näkyi hyvin. Täytyy todeta, että Saaren Janin selostus ja Heinämäen Jurin kommentointi ovat kyllä Fanseatin ehdotonta parhaimmistoa. Täysin ammattilaistasoa.
Paikallisessa tv:ssä on muuten toista päivää pyörinyt pätkä kun coach Bobby Knight liittyi julkisesti tukemaan Donald Trumpia.
Pyrintö voitti, vaikka Seagullsit taistelivat ansiokkaasti. Finaalit alkavat maanantaina Kouvolasta. Minun pitäisi siirtyä siihen aikaan (klo 11.30 itärannikon kellon mukaan) New Jerseyn Asbury parkista kohti Atlantic cityä. Täytyy vähän viritellä.

Kun Pyrinnön finaalipaikka oli varmistettu, hyppäsin saman tien metroon ja suuntasin Battery Parkiin, kohti Ellis Islandin lauttoja. Se oli kuitenkin alun perinkin itselleni tärkeimpiä paikkoja NYC:ssä.
Lautta kulki yli Hudson joen, joka ei oikeastaan ole joki, vaan vesistö, koska se on syvempi kuin lahti johon se laskee. (Kuulemma tällainen määritelmä olemassa. Ainakin West Wingin snobbailevan presidentin Jed Bartletin mukaan)

Se kiersi Liberty Islandin kautta, mutta en poistunut muiden mukana laivasta vaan tyydyin kummastelemaan Vapauden patsasta laivasta, sen takapuolelta. Neiti Libertyllä oli sen verran väljä mekko, että eipä tuohon nyt voi sanoa mitään. Ja toisaalta, saisiko Vapauden patsaan persettä edes arvioida? Ei varmaankaan ole edes soveliasta häntä esineellistää, vaikka patsas onkin.


Ellis Island on Yhdysvaltojen historian merkittävimpiä paikkoja. Sen kautta on tullut n. 12 miljoona siirtolaista maahan. Ellis Islandilla maahantulijat kuulusteltiin ja ennen kaikkea heidän terveydentilansa arvioitiin, sillä maahan ei haluttu kulkutauteja. N. 2% lähetettiin saman tien takaisin Eurooppaan, osa joutui karanteeniin jossa mahdollisen taudin tilaa arvioitiin ennen päätöksentekoa.


Yksi heistä oli pikkupoika Vito Andolini, joka lähti orpona kotoaan Sisiliasta.
Ellis Islandin toisen kerroksen pääaulassa, rekisteröinti huoneessa, virkailija kysyi nimeä ja kotipaikkaa. Väärinkäsityksen vuoksi Vito sai sukunimekseen kotikylänsä nimen. Näin alkoi Corleonen suvun saaga. Voin vaan kuvitella niiden ihmisten tunnemyrskyn jotka tulivat laivalla ja viikkojen matkan jälkeen näkivät Vapauden Patsaan ja pääsivät läpi Ellis Islandin tarkastuksista. Kummisetä II:ssa on liikuttava kuva, jossa pikku Vito istuu yksin eristyskopissaan ja katselee ulos Lady Libertyn suuntaan.

No kaikki tietävät, että tuo on Mario Puzon ja Francis Coppolan mielikuvituksen tuotetta, mutta se voisi aivan hyvin olla totta ihan sellaisenaankin. Ellis Islandin museossa on lukuisia ihan yhtä ihmeellisiä tarinoita.
Ellis Islandin kautta on Yhdysvaltoihin tullut eurooppalaisia, itä- ja länsi. Suurimpia ryhmiä olivat italialaiset (ml. sisilialaiset) sekä Euroopan juutalaiset. Irlantilaiset olivat myös yksi suurimpia ryhmiä, kuten mm. Bostonissa hyvin tiedetään.  Skandinaviastakin kulmille tuli paljon uusia.
Kiinalaiset tulivat maahan San Franciscossa sijaitsevan Angel Islandin kautta. Hetken ehdin pohtia mitä kautta afrikkalaisyhteisö on tullut. Onneksi muutamassa sekunnissa ymmärsin, että heidän historiansa on ihan toisenlainen.

Ellis Islandilta suuntasin illan alkaessa hotellille suihkuun ja yhteen kelpo intialaiseen ravintolaan syömään.
Huomenna perjantaina luvassa sadepäivä. Täytyy suunnitella jotain kevyttä, sillä jalat tarvitsevat nyt armoa. Kun Brooklyniin menen lauantaina, luvassa on taas aurinkoa ja takuuvarmasti reippaasti kävelyä.

Päivä 2:  NYC Downtown                                                    
Ensimmäinen aamu perillä valkeni, tai ei valjennut, mutta heräsin joka tapauksessa 4:37.
Päivänvaloa näkyi pilvien läpi klo 6 pintaan, aurinkoa vasta lähempänä puoltapäivää.
Odotellessa säädyllistä liikkeelle lähdön aikaa, suunnittelin päivälle ohjelman. Ihan liian haastavan nykykunnolleni. Mainitsin jo aiemmin, että reissulla tulen ajamaan yhtä paljon kuin olen ajanut viime aikoina vuodessa.  Tänään kävelin enemmän kuin vuodessa olen kävellyt.
Kun luovuin autosta maaliskuussa, yksi tärkeimpiä syitä oli, että minun pitää lisätä arkiliikuntaa.
Sitä ennen pisin kävelymatka oli talvisin pubista kotiin kerran viikossa, n. 400 metriä.
Arkisin kävelin autotallin ja kotioven väliä kyllä päivittäin.

Takaisin Murray Hilliin. Löysin mainion bagel-kuppilan nurkan takaa samasta korttelista hotellin kanssa. Edullinen ja oikein hyvä, eipä tarvitse enää välttämättä etsiä. Viimeksi kun kävin kylillä 10 vuotta sitten, maksoin ensimmäisestä aamiaisestani 27$, nyt selvisin 6$:lla.
Luulin tilaavani mukakkaan ja leivänn, mutta mehevä juusto-pekoni munakas olikin laitettu paahdetun bagelin väliin. Bageleissa oli kymmenkunta vaihtoehtoa.

Heti keskiviikkoaamusta kävelin  parin korttelin päässä sijaitsevalle Grand Central stationille hankkimaan metrokorttia. Metro on NYC:ssä aivan ehdoton kulkuväline. Metro+siirtymäkävelyt sujuvat useimmiten nopeammin kuin taksissa ruuhkan mukana mateleminen.
Kulkeminen Manhattanilla on muutenkin helppoa kun pohjois-eteläsuunnassa kulkevat avenuet kasvavat idästä länteen ja kadut on numeroitu etelästä pohjoiseen. Muutamalle avenuelle on annettu oikein nimi (Lexington avenue, Park avenue, Madison avenue ja Avenue of Americas), mutta kun ne osaa, tietää käytännössä missä mikäkin osoite on.
Toisinaan näkee kerrottavan, että U2 hieno Where the streets have no names –biisi viittaisi Manhattaniin, mutta näin ei ole. Muistan lukeneeni jostain että Bono olisi kirjoittanut laulun fiiliksistään kun yhdisti Belfastin uskontojen ja yhteiskuntaluokan vaikutuksen asuinalueeseen ja Etiopian vierailulla näkemänsä.
En muista logiikkaa, mutta hieno laulu.  Biisi avaa klassikko albumin Joshua Tree, johon palaan muutaman viikon päästä kun reissuni etenee sinne asti. Palaamme siis asiaan.

Toinen pakollinen ostos oli paikallinen puhelin- ja nettiliittymä. Marssin Verizon myymälään, koska se toimii kuulemma parhaiten koko maassa.  Tai toimisi, jos sellaista olisi ollut saatavissa minun Sony-luuriini.
Päädyin sitten ostamaan pelkän nettiyhteyden jonka jakaa tulitikkurasian kokoinen ja näköinen boksi.
Kun en heti keksinyt mihin USA:n sisäisesti soittelisin, niin totesin, että ehkä ne puhelut hoituvat omalla liittymällä, vaikka se vähän maksaisikin.
Sitten vielä oli hankittava reppu ja muistilehtiö. Ne hain niin ikään lähistöllä 5th avenuen 3-kerroksisesta NBA-kaupasta. Kauppa on muuttanut 5th avenuella kaikkein kalleimpien merkkien 47-59 street yläpäästä
vähän lähemmäksi kansaa. Yhtä iso se on edelleen.
Meinasin ostaa myös hupparin ja t-paidan, mutta muistin, ettei minun kannata hankkia täältä sellaista jonka saan halutessani myöhemminkin. Esim. Bullsien hupparin saa varmasti Chicagostakin tai Brooklynin vastaavan voin ostaa loppuviikosta kun menen yli pitkän sillan. Ja kun en ole mikään NBA-fani, niin mitäs niitä nyt muutenkaan ostamaan. Itse asiassa olen nyt kolmatta kertaa ameriikassa enkä silti ole nähnyt yhtään NBA-peliä paikan päältä.  Sikäli kai erikoista, kun koris on kuitenkin aina ollut niin suuri osa elämääni. NBA-kuteiden sijaan ostan oikein mielelläni joitain muita, esim. yliopistojen t-paitoja yms. kun vaan eteen tulee.
Hiiren ostamistakin harkitsin, se kun unohtui, vaikka hiiren vaihtopatterin olin pakannut mukaan.

Kävelin 5th avenueta pitkin etsien metroa ja törmäsin Rockefeller-sentteriin. Se nyt ei ole erityisen kiinnostava paikka, paitsi että Top of the Rock –näköalatasanteelta on kuulemma hienoimmat näköalat.
Viimeksi (silloin 10 vuotta sitten) en sinne kuitenkaan mennyt kun tein helikopterikierroksen.
Nytkään en ole ajatellut mennä, koska olin päättänyt poiketa uudehkossa One World-tornissa (josta kohta lisää).  Rockefeller centeristä oli Historia lehdessä talvella mielenkiintoinen artikkeli.
Mieleen jäi mm. tieto, että yksi tunnetuimmista sisustusvalokuvista, eväitä syövistä rakennusmiehistä jotka istuvat korkeuksissa (265 metrissä) teräspalkilla, on osittain lavastettu. Kuvatut ovat aitoja ja tilannekin, mutta yhteen kuvaan on yhdistelty kuulemma useampia eri äijiä.
Toinen hauska anekdootti liittyy sisäpihalla, siinä luisteluradan(kahvilan vieressä olevaan suihkulähteeseen.
Luova arkkitehti Raymond Hood oli esittänyt pomolleen tällaista suihkulähdettä, johon konservatiivisempi pomo oli todennut: ”Tiedätkö kuinka paljon 115 000 vesilitran kuluttaminen päivässä maksaa?”
Hood, oli leikkinyt tyhmää: ”En, paljonko”
Pomo oli ruvennut laskemaan päässään ja vastasi lopulta punastellen tajuttuaan hävinneensä pelin :
” 8 dollaria ja 30 senttiä”
Vesilähde rakennettiin.
Rockefeller center ja sen ympäristö, sekä yhtälailla business alue aivan saaren eteläosassa eivät sinällään ole kiinnostavia, mutta on myönnettävä, että niiden mahtipontisuus, rakennusten koko ja kimallus tekevät vaikutuksen. Ne luovat sen kontrastin ja äärimmäisyyden josta tämä kaupunki koostuu.

Lähdin metrolla downtowniin, kun päivän teemana oli Kummisetä elokuvien kuvauspaikat.
Kävelin siinä kierrellessä kuihtuneen Little Italyn ja siltä tilaa vieneen China townin kortteleissa.
Juuri tuo vanha kaupunki on mielenkiintoisinta osaa Manhattanilla. Siellä eteläisimmässä päässä kaduilla on myös nimiä eikä kaikki olekaan ruutukaavassa. Siellä täytyy käyttää myös karttaa jos etsii jotain.
Löysin paikat joissa sijaitsi Corleonen perheen oliiviöljyliike sekä sitä vastapäisen hedelmäkaupan edusta, jossa Salazzon mafiosot ampuivat Don Corleonea. Kävelin pari tuntia East Villagen reunoille nähdäkseni kadunpätkän (6. street, A ja B avenue välillä) joka aikanaan lavastettiin (Godfather II) elokuvan kuvauksia varten. Siis se katu jossa nuori Vito Corleone asui ja jonka katoilla hän eteni yllättääkseen yhteisöä terrorisoivan Don Fanuccin.
Koitan saada niitä kuvia huomenna ainakin Facebookkiini. Käy katsomassa, jos kiinnostaa.

Kävellessä tuli tietysti jano. Poikkesin Handen vinkkaamaan mainioon pubiin:  Mc Sorleys Ale House. Paikka on aloittanut 1800 luvun lopulla, joten ei ihme että lattioita peitti sahajauho. Paikan tekee erityisen kiinnostavaksi se, että kyseessä on samainen Mac Salosen baari, johon Jerry Cotton niin lehtien kuin Moog Konttisen mukaan aina meni, kun seikkailuiltaan ennätti.
Talossa oli erikoinen tapa kun oluen tilatessani he antoivat järjestään kaksi pientä tuoppia. Joten taisin tankata siinä 6 tuoppia ihan huomaamatta. Ja evääksi roasted pork sandwichin, joka oli sitä mitä nimikin lupaa.

Ajattelin vielä mahduttaa mukaan One World torniin tutustumisen, kun oli aurinkoinen päivä ja luvassa pilvisempää loppuviikkoa. Kävelin tornille ja ostin 32$ lipun.  Tornin kasaamisesta ja esittelystä oli tehty melkoinen spektaakkeli. Minulle jo väsähteneenä olisi riittänyt ihan vaan näköalakerrokseen pääsy, mutta nyt sitä kierreltiin kellareissa ja opas yritti väkisin myydä kaikenlaista lisäarvoa asiakaskokemukseeni.  Aloin jo turhautua kun taas alkoi uusi videoshow jossa meidät (pari hissillistä) asetettiin riviin karsinaan ja otsikkona olivat ”kaupungin muuttuvat kasvot”. Ihan hieno videoesitys Manhattanin yövaloista jne. (lataan senkin Facebookkiini kun ehdin), mutta olisin halunnut vaan päästä asiaan. Sitten yhtäkkiä videoseinä edestämme aukesikin ja sen takaa paljastui huikea live-maisema tornista etelään yli Brooklynin ja Staten Islandin, horisonttiin asti. See forever, kuten markkinointiosasto oli päättänyt kampanjoida.  Otin kuvia maisemista ja selfieitä muitten mukana, tottahan toki. Jännä, että vaikka minulle on iän myötä kehittynyt korkeanpaikan kammo, esim. Tammelan palloiluhallin katsomossa alkaa toisinaan huimata tai meinaan tarttua lapsiin jotka kulkevat ymmärtämättä vaaraa tippua.  Mutta tuolla tornissa ei yhtään.

1

Yritin vielä yhdistää Ellis Islandilla käynnin, kun kulmilla olin, mutta kun viimeisillä voimillani pääsin Battery parkin lauttaterminaalille, oli lipputoimisto jo suljettu. Vitutti 5 minuuttia.
Sitten lähdin raahautumaan metroasemalle, mutta metro cardin saldoni oli päivän aikana kulunut alle kyytimaksun. En meinannut millään saada ensin korttia koneeseen lisälatausta varten, sitten se ei hyväksynyt luottokorttiani. Kiinalaisesta polveutuva tyttö tuli auttamaan minua ja kun homma ei onnistunut, hän maksoi omalta kortiltaan saldooni 10$ ja häipyi saman tien hyvää matkaa toivotellen.
Jäin suu auki ja setelit kädessä katsomaan perään.

Ihmisiä on monenlaisia, mutta lähtökohtaisesti meitä yhdistää perustarve olla ystävällinen toiselle.
Paljon enemmän kuin 10 dollaria, minun mieltäni liikutti se, että joku ylipäätään tekee noin, täysin tuntemattomalle.
Kun asiaa ajattelen, kaikki ovat olleet minulle erittäin ystävällisiä. Edes East Villagen hieman arveluttaville sivukaduille päädyttyäni en kokenut oloani uhatuksi. Tuskin edes Tampereella voisin kävellä näin rauhassa koko päivän törmäämättä yhteenkään känni-idioottiin.
Toki täälläkin vaaraan voi joutua, jos asettautuu potentiaaliseksi uhriksi. Levittelee rahojaan, menee pimeille sivukujille tai huutelee paikallisille osmonmäkiläisille.  Mutta Suomessa voi saada nenäänsä täysin sattumanvaraisesti. Isossa kylässä ryöstöt ovat bisnestä, ei mitään henkilökohtaista.
Kuten Kuuselan Matti joskus Aamulehden Afrikka raportissaan totesi, meitä ihmisiä ympäri maailman yhdistää huomattavasti useampi asia kuin mitä erottaa.

Eilistä raporttiani monet pitivät hauskana. No tämä sitä ei ainakaan ole.
Näistä huomaa mikä ero on nousuhumalan ja laskuhumalan välisellä kirjoittamisella.


 

1. Päivä KUOLLUT MUMMO KUORSAA

Reissu lähti liikkeelle hyvin. Sain matkamuistoksi Ilmarin tornin parvekkeelta mukavan talviset kuvat, kun räntää tuli niin sakeasti, että kaikki ei ehtinyt sulaa. No, se vaikutti heti suunnitelmiini niin, että otinkin Pirkkalaan taksin vaikka olisin Leskenloven (Itsemäisyydenkatu 25) pysäkiltä päässyt bussilla lentoasemalle oikein hyvin. Kuten aiemmin kerroin, lähdin reissuun aika vanhalla vaatekerralla ja myös kesäkenkieni pohjan kulutuspinta on varsin vähäinen. En halunnut kastella jalkojani.Ne kastuivat sitten Pirkkalan lentokentällä jossa oli boarding-alueella lätäköitä. Tasaisella asfaltilla.
Noustuani Newarkin koneeseen, olin vaipua epätoivoon kun koneen toiseksi suurin mies oli istutettu viereeni, keskelle, muiden väliin. Kun miehen vaimo näki minun tulevan, alkoi melkoinen kuhina ja selkeästi he ihastelivat harteikkuuttani. Pian lentoemäntä tulikin ja upgredasi miehen business-luokkaan. Olin onnellinen hänen puolestaan, ihan kuin riemuitsen vilpittömästi BC Nokian menestyksestä. Pirkanmaan koriksen parhaaksi, kuten sanotaan. No tuon äijän sijaan huolekseni tuli vieressäni, käytäväpaikalla oleva, mummo. Ensin epäilin, että hänellä on vaipat, koska hän ei hievahtanutkaan paikaltaan 3:een tuntiin. Olisin voinut pyytää toki excusemaan jotta itse pääsen jaloittelemaan, mutta jotta olisin päässyt liikkeelle olisi pitänyt saada ensin kengät jalkaan, muuten koko operaatio veisi aikaa tolkuttomasti ja mummo olisi käytävällä lentoemojen tiellä. Siinä tilassa kenkien pukeminen oli toivotonta. Ruoan jälkeen mummo nukahti. Pää retkahti eteenpäin. Mietin millaiseen asentoon ihminen voi jäädä, mitkä lihakset lopettavat kasassapitämisen? Pysyykö kuollut mummo istuvallaan?  Tarkkailin hengitystä, hivutin käteni mukamas vahingossa niin että koskin kämmensyrjällä hänen käteensä: olisiko se ollut hieman tavallista kylmempi? Näin myös lentoemon katsovan mummoa tavallista pitempään.
Suurin pelko vainajasta vieressäni ja ylimääräisestä viivytyksestä lentokentällä haihtui kun mummo alkoi äkisti kuorsaamaan. Hän jyristi yhtäkkiä menemään kuin Lauri Viita Pispalan Tarmon iltamissa. Kun yleisö orkesterin lopettaessa marssi tanssilattialta kohti kanttiinia, Lauri jyrähti lavalta ”Älkää menkö!. Seuraa lausuntaa. Nämä ovat hyviä runoja!” Hyviä olivat.
Newark on se toinen kansainvälinen lentokenttä NYC:ssä. La Guardia on käsittääkseni lähinnä maan sisäisille lennoille. Newarkissa on se lennonjohtotorni joka näkyy elokuvassa United 93 (loistava leffa joka kertoo 9/11 tapahtumista tuon koneen näkökulmasta). Meinasin ottaa siitä kuvan matkalaukkuja odotellessa, mutta huomasin onneksi kiellon käyttää puhelinta, kameroita jne laukkuhihnalla. Miksiköhän moinen?  Toisen kerran torni tuli maisemaan kun siirryin air-trainilla terminaalilta juna-asemalle. Meinasin jo kaivaa kameran esiin, mutta tajusin että minulla on reilut 2000 $ käteistä päällä, läppäri ja tabletti yms. arvokasta. Sekä pohjasta vuotavat kesäkengät. En siis halunnut näyttää turistilta vaan keskityin olemaan cool. Voi tietysti olla, että joku olisi tunnistanut minut turistiksi, kun minulla oli kaksi matkalaukkua mukanani. Ja kun siis kuljen lentokentän terminaalien väliä kolkuttelevassa air-trainisssa.
Lentokentän juna toi mukavasti Penn Stationille Manhattanin ytimeen. Loppumatkaan jouduin ottamaan taksin, kun satoi kaatamalla. Ja oli ne slicksit alla.
Hotelli Pod39 (39 st/Lexington Av.) vaikuttaa nuorekkaalta hotellilta. Tätä kirjoittaessa pari latinotyttöä pelaa baarissa pingistä. Vilkuilin nättejä tyttöjä huomaamatta, niin huomaamatta, että lähtivät menemään. Luulivat varmaan että olen kuollut. Tai että alan kohta kuorsaamaan.

HUOMENNA MATKAAN   (25.04.2016)

Maaliskuun jälkeen kevät mennyt lentämällä. No, huomenna sen pitäisi lennättää minut Tampere-Pirkkalasta Tukholman kautta Newarkiin.

Maaliskuun alun jälkeen on elämässäni tapahtunut kaikenlaista, isoa ja hienoa. Siksi olen iloinen, että jo syksyllä suunnitelin ja valmistelin reissuani niin hyvin, että viimeisen kahden kuukauden aikana ei ole tarvinnut tehdä juuri mitään. Ja silti, tekemistä tällaiseen 7 viikon reissuun riittää viimeiseen iltaan asti.

Nyt kaikki on kuitenkin kasassa, toivottavasti. Vaatteet mietin pitkälti siltä pohjalta, että suuri osa niistä menee roskiin siinä vaiheessa, kun normaalisti kuuluisivat pyykkikoriin. Alkumatkasta vältän siis pyykkäämisen ja ostan uutta tilalle. Mutta toki pyykkipäiviäkin tulee, joskus Washington DC jälkeen viimeistään, kun pääsen oikeasti tien päälle.
Pohjoiseen päin, ja etenkin Kalliovuorien suuntaan ajellessa täytynee hankkia myös lämpöisempiä vaatteita, mutta mahdollisimman vähän, etteivät matkalaukut täyty turhasta kamasta. Nimittäin loppumatkasta on odotettavissa reissun lämpimimmät kelit Arizonassa, Kaliforniassa ja Texasissa.
Autoon tavaraa kyllä mahtuu, mutta siirtymälennolla ja kotilennolla ei huvittaisi maksaa hirveästi ylimääräistä matkalaukuista. Toisaalta, tulee mitä tulee.

Muutama ihminen on sanonut, että ”toivottavasti kaikki menee hyvin”. Siihen olen vastannut, että missään nimessä kaikki ei tule menemään hyvin. Minulla harvoin menee edes viikkoa niin, että kaikki menisi hyvin, saat sitten oudossa ympäristössä jossa on muuttujia tavattomasti. Jotain menee varmasti pieleen, muuten odotukset ovat kohtuuttomia. Mutta ymmärrän tietysti, mitä ihmiset hyväntahtoisesti tarkoittavat.
Itse toivon reissusta samaa kuin kotonakin: pysyn terveenä, budjettiin ei tule ikäviä yllätyksiä, läheiset ja ystävät voivat hyvin ja että Pyrintö voittaa mestaruuden.

Päivittelen tätä ”blogia” satunnaisesti. En ole miettinyt mitään teemaa, mitä kirjoitan tänne, mitä Facebook seinälleni. Kirjoitan lähinnä itselleni, päiväkirjakseni. En tiedä pystynkö olemaan kiinnostava toiselle road trippiä suunnittelevalle, joka ei minua tunne. Tai kiinnostavatko kokemukseni ja niiden synnyttämät ajatukset edes kovin montaa ystävääni. Kirjoitan siis itselleni.

Laukut pakattu ja punnittu. Koneessa pääsen aloittamaan Seppo Jokisen uuden Komisario Koskinen kirjan, joten odotukset ainakin alkumatkalle ovat kovat.