Ensimmäinen aamu perillä valkeni, tai ei valjennut, mutta heräsin joka tapauksessa 4:37.
Päivänvaloa näkyi pilvien läpi klo 6 pintaan, aurinkoa vasta lähempänä puoltapäivää.
Odotellessa säädyllistä liikkeelle lähdön aikaa, suunnittelin päivälle ohjelman. Ihan liian haastavan nykykunnolleni. Mainitsin jo aiemmin, että reissulla tulen ajamaan yhtä paljon kuin olen ajanut viime aikoina vuodessa. Tänään kävelin enemmän kuin vuodessa olen kävellyt.
Kun luovuin autosta maaliskuussa, yksi tärkeimpiä syitä oli, että minun pitää lisätä arkiliikuntaa.
Sitä ennen pisin kävelymatka oli talvisin pubista kotiin kerran viikossa, n. 400 metriä.
Arkisin kävelin autotallin ja kotioven väliä kyllä päivittäin.
Takaisin Murray Hilliin. Löysin mainion bagel-kuppilan nurkan takaa samasta korttelista hotellin kanssa. Edullinen ja oikein hyvä, eipä tarvitse enää välttämättä etsiä. Viimeksi kun kävin kylillä 10 vuotta sitten, maksoin ensimmäisestä aamiaisestani 27$, nyt selvisin 6$:lla.
Luulin tilaavani mukakkaan ja leivänn, mutta mehevä juusto-pekoni munakas olikin laitettu paahdetun bagelin väliin. Bageleissa oli kymmenkunta vaihtoehtoa.
Heti keskiviikkoaamusta kävelin parin korttelin päässä sijaitsevalle Grand Central stationille hankkimaan metrokorttia. Metro on NYC:ssä aivan ehdoton kulkuväline. Metro+siirtymäkävelyt sujuvat useimmiten nopeammin kuin taksissa ruuhkan mukana mateleminen.
Kulkeminen Manhattanilla on muutenkin helppoa kun pohjois-eteläsuunnassa kulkevat avenuet kasvavat idästä länteen ja kadut on numeroitu etelästä pohjoiseen. Muutamalle avenuelle on annettu oikein nimi (Lexington avenue, Park avenue, Madison avenue ja Avenue of Americas), mutta kun ne osaa, tietää käytännössä missä mikäkin osoite on.
Toisinaan näkee kerrottavan, että U2 hieno Where the streets have no names –biisi viittaisi Manhattaniin, mutta näin ei ole. Muistan lukeneeni jostain että Bono olisi kirjoittanut laulun fiiliksistään kun yhdisti Belfastin uskontojen ja yhteiskuntaluokan vaikutuksen asuinalueeseen ja Etiopian vierailulla näkemänsä.
En muista logiikkaa, mutta hieno laulu. Biisi avaa klassikko albumin Joshua Tree, johon palaan muutaman viikon päästä kun reissuni etenee sinne asti. Palaamme siis asiaan.
Toinen pakollinen ostos oli paikallinen puhelin- ja nettiliittymä. Marssin Verizon myymälään, koska se toimii kuulemma parhaiten koko maassa. Tai toimisi, jos sellaista olisi ollut saatavissa minun Sony-luuriini.
Päädyin sitten ostamaan pelkän nettiyhteyden jonka jakaa tulitikkurasian kokoinen ja näköinen boksi.
Kun en heti keksinyt mihin USA:n sisäisesti soittelisin, niin totesin, että ehkä ne puhelut hoituvat omalla liittymällä, vaikka se vähän maksaisikin.
Sitten vielä oli hankittava reppu ja muistilehtiö. Ne hain niin ikään lähistöllä 5th avenuen 3-kerroksisesta NBA-kaupasta. Kauppa on muuttanut 5th avenuella kaikkein kalleimpien merkkien 47-59 street yläpäästä
vähän lähemmäksi kansaa. Yhtä iso se on edelleen.
Meinasin ostaa myös hupparin ja t-paidan, mutta muistin, ettei minun kannata hankkia täältä sellaista jonka saan halutessani myöhemminkin. Esim. Bullsien hupparin saa varmasti Chicagostakin tai Brooklynin vastaavan voin ostaa loppuviikosta kun menen yli pitkän sillan. Ja kun en ole mikään NBA-fani, niin mitäs niitä nyt muutenkaan ostamaan. Itse asiassa olen nyt kolmatta kertaa ameriikassa enkä silti ole nähnyt yhtään NBA-peliä paikan päältä. Sikäli kai erikoista, kun koris on kuitenkin aina ollut niin suuri osa elämääni. NBA-kuteiden sijaan ostan oikein mielelläni joitain muita, esim. yliopistojen t-paitoja yms. kun vaan eteen tulee.
Hiiren ostamistakin harkitsin, se kun unohtui, vaikka hiiren vaihtopatterin olin pakannut mukaan.
Kävelin 5th avenueta pitkin etsien metroa ja törmäsin Rockefeller-sentteriin. Se nyt ei ole erityisen kiinnostava paikka, paitsi että Top of the Rock –näköalatasanteelta on kuulemma hienoimmat näköalat.
Viimeksi (silloin 10 vuotta sitten) en sinne kuitenkaan mennyt kun tein helikopterikierroksen.
Nytkään en ole ajatellut mennä, koska olin päättänyt poiketa uudehkossa One World-tornissa (josta kohta lisää). Rockefeller centeristä oli Historia lehdessä talvella mielenkiintoinen artikkeli.
Mieleen jäi mm. tieto, että yksi tunnetuimmista sisustusvalokuvista, eväitä syövistä rakennusmiehistä jotka istuvat korkeuksissa (265 metrissä) teräspalkilla, on osittain lavastettu. Kuvatut ovat aitoja ja tilannekin, mutta yhteen kuvaan on yhdistelty kuulemma useampia eri äijiä.
Toinen hauska anekdootti liittyy sisäpihalla, siinä luisteluradan(kahvilan vieressä olevaan suihkulähteeseen.
Luova arkkitehti Raymond Hood oli esittänyt pomolleen tällaista suihkulähdettä, johon konservatiivisempi pomo oli todennut: ”Tiedätkö kuinka paljon 115 000 vesilitran kuluttaminen päivässä maksaa?”
Hood, oli leikkinyt tyhmää: ”En, paljonko”
Pomo oli ruvennut laskemaan päässään ja vastasi lopulta punastellen tajuttuaan hävinneensä pelin :
” 8 dollaria ja 30 senttiä”
Vesilähde rakennettiin.
Rockefeller center ja sen ympäristö, sekä yhtälailla business alue aivan saaren eteläosassa eivät sinällään ole kiinnostavia, mutta on myönnettävä, että niiden mahtipontisuus, rakennusten koko ja kimallus tekevät vaikutuksen. Ne luovat sen kontrastin ja äärimmäisyyden josta tämä kaupunki koostuu.
Lähdin metrolla downtowniin, kun päivän teemana oli Kummisetä elokuvien kuvauspaikat.
Kävelin siinä kierrellessä kuihtuneen Little Italyn ja siltä tilaa vieneen China townin kortteleissa.
Juuri tuo vanha kaupunki on mielenkiintoisinta osaa Manhattanilla. Siellä eteläisimmässä päässä kaduilla on myös nimiä eikä kaikki olekaan ruutukaavassa. Siellä täytyy käyttää myös karttaa jos etsii jotain.
Löysin paikat joissa sijaitsi Corleonen perheen oliiviöljyliike sekä sitä vastapäisen hedelmäkaupan edusta, jossa Salazzon mafiosot ampuivat Don Corleonea. Kävelin pari tuntia East Villagen reunoille nähdäkseni kadunpätkän (6. street, A ja B avenue välillä) joka aikanaan lavastettiin (Godfather II) elokuvan kuvauksia varten. Siis se katu jossa nuori Vito Corleone asui ja jonka katoilla hän eteni yllättääkseen yhteisöä terrorisoivan Don Fanuccin.
Koitan saada niitä kuvia huomenna ainakin Facebookkiini. Käy katsomassa, jos kiinnostaa.
Kävellessä tuli tietysti jano. Poikkesin Handen vinkkaamaan mainioon pubiin: Mc Sorleys Ale House. Paikka on aloittanut 1800 luvun lopulla, joten ei ihme että lattioita peitti sahajauho. Paikan tekee erityisen kiinnostavaksi se, että kyseessä on samainen Mac Salosen baari, johon Jerry Cotton niin lehtien kuin Moog Konttisen mukaan aina meni, kun seikkailuiltaan ennätti.
Talossa oli erikoinen tapa kun oluen tilatessani he antoivat järjestään kaksi pientä tuoppia. Joten taisin tankata siinä 6 tuoppia ihan huomaamatta. Ja evääksi roasted pork sandwichin, joka oli sitä mitä nimikin lupaa.
Ajattelin vielä mahduttaa mukaan One World torniin tutustumisen, kun oli aurinkoinen päivä ja luvassa pilvisempää loppuviikkoa. Kävelin tornille ja ostin 32$ lipun. Tornin kasaamisesta ja esittelystä oli tehty melkoinen spektaakkeli. Minulle jo väsähteneenä olisi riittänyt ihan vaan näköalakerrokseen pääsy, mutta nyt sitä kierreltiin kellareissa ja opas yritti väkisin myydä kaikenlaista lisäarvoa asiakaskokemukseeni. Aloin jo turhautua kun taas alkoi uusi videoshow jossa meidät (pari hissillistä) asetettiin riviin karsinaan ja otsikkona olivat ”kaupungin muuttuvat kasvot”. Ihan hieno videoesitys Manhattanin yövaloista jne. (lataan senkin Facebookkiini kun ehdin), mutta olisin halunnut vaan päästä asiaan. Sitten yhtäkkiä videoseinä edestämme aukesikin ja sen takaa paljastui huikea live-maisema tornista etelään yli Brooklynin ja Staten Islandin, horisonttiin asti. See forever, kuten markkinointiosasto oli päättänyt kampanjoida. Otin kuvia maisemista ja selfieitä muitten mukana, tottahan toki. Jännä, että vaikka minulle on iän myötä kehittynyt korkeanpaikan kammo, esim. Tammelan palloiluhallin katsomossa alkaa toisinaan huimata tai meinaan tarttua lapsiin jotka kulkevat ymmärtämättä vaaraa tippua. Mutta tuolla tornissa ei yhtään.
1
Yritin vielä yhdistää Ellis Islandilla käynnin, kun kulmilla olin, mutta kun viimeisillä voimillani pääsin Battery parkin lauttaterminaalille, oli lipputoimisto jo suljettu. Vitutti 5 minuuttia.
Sitten lähdin raahautumaan metroasemalle, mutta metro cardin saldoni oli päivän aikana kulunut alle kyytimaksun. En meinannut millään saada ensin korttia koneeseen lisälatausta varten, sitten se ei hyväksynyt luottokorttiani. Kiinalaisesta polveutuva tyttö tuli auttamaan minua ja kun homma ei onnistunut, hän maksoi omalta kortiltaan saldooni 10$ ja häipyi saman tien hyvää matkaa toivotellen.
Jäin suu auki ja setelit kädessä katsomaan perään.
Ihmisiä on monenlaisia, mutta lähtökohtaisesti meitä yhdistää perustarve olla ystävällinen toiselle.
Paljon enemmän kuin 10 dollaria, minun mieltäni liikutti se, että joku ylipäätään tekee noin, täysin tuntemattomalle.
Kun asiaa ajattelen, kaikki ovat olleet minulle erittäin ystävällisiä. Edes East Villagen hieman arveluttaville sivukaduille päädyttyäni en kokenut oloani uhatuksi. Tuskin edes Tampereella voisin kävellä näin rauhassa koko päivän törmäämättä yhteenkään känni-idioottiin.
Toki täälläkin vaaraan voi joutua, jos asettautuu potentiaaliseksi uhriksi. Levittelee rahojaan, menee pimeille sivukujille tai huutelee paikallisille osmonmäkiläisille. Mutta Suomessa voi saada nenäänsä täysin sattumanvaraisesti. Isossa kylässä ryöstöt ovat bisnestä, ei mitään henkilökohtaista.
Kuten Kuuselan Matti joskus Aamulehden Afrikka raportissaan totesi, meitä ihmisiä ympäri maailman yhdistää huomattavasti useampi asia kuin mitä erottaa.
Eilistä raporttiani monet pitivät hauskana. No tämä sitä ei ainakaan ole.
Näistä huomaa mikä ero on nousuhumalan ja laskuhumalan välisellä kirjoittamisella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti