Päivä 36:  Los Angelesin usvassa

Havahduin meren kohinaan ensimmäisen kerran ennen kuutta. En katsonut kelloa, mutta aurinko ei ollut kuitenkaan vielä noussut. Nukahdin uudestaan ja erittäin hyvin nukutun yön jälkeen tokenin aamupalalle yhdeksän jälkeen. Se oli täällä surffarien ja hippien valtakunnassa oikeastaan aikaisin mahdollinen, ettei erotu porukasta liikaa.

Aamupala talon katon terassilla oli ikimuistoinen, ei tuoremehun, teen, bagelin tai banaanin takia, vaan Venice Beachin upeiden maisemien. Aurinko oli pilvessä, mutta sen oli luvattu ilmestyvän taas puolilta päivin. Olin ajatellut tänään kuitata mahdollisimman monta ns. pakollista bongattavaa. Samalla saan jonkinlaisen kokonaiskuvan Los Angelesista.

Ajoin muutaman mailin rantaa pitkin Santa Monican vielä kuuluisammalle rannalle. Siellä yksi tärkeä nähtävä oli Route 66 tien päätöspiste, joka sijaitsee Pier:n alkupäässä, kuitenkin selvästi laiturilla.
Vaikken ajanutkaan 66:sta pitkin kuin pariin otteeseen (Jolietissa Illinoisissa ja Seligmanin nurkilla (Arizonassa) niin katsoin kuitenkin paljon pidemmän road tripin matkaajana hyväksi kuitata tämänkin tolpan.

 Kävelin arvokkaasti kuluneen puisen laiturin päähän asti, jossa oli lukuisia kalastajia ja yksi mainio vanhempi mies soittamassa blues/kantri/soul sähkökitaraa ja tekikin sen todella hyvin. Lauluääni oli komean karhea ja kitara soi kovasti Lucillen tavoin, jos Mr. B.B.King sallitte vertauksen. Meinasin jo ostaa CD:n, mutta tyydyin heittämään tipin. Meressä laiturin päässä pari merihyljettä (?) viihdytti lapsia. Ja minua.

Takaisin kävellessäni tapasin erään herran joka huusi minulle jotain. Hän ei näyttänyt kerjäläiseltä ja meninkin kysymään asiaansa. Mies halusi tietää soittiko hänen tuttunsa laiturin päässä, kun hän on jo 90-vuotias eikä jaksa kävellä sinne turhaan. Herra kuvasi ystävänsä soittotaidon lähes samoin sanoin kuin itsekin olin hänet kuullut. Hän kertoi olleensa II maailmansodassa mm. Belgiassa ja Hollannissa.
Hän arveli minun olevan saksasta. Sitten kävimmekin koko reissuni yksityiskohtaisesti läpi. Hän kysyi mitä teen elääkseni. Sitä on minulta muutaman kerran kysytty.
Hän innostui kovasti kun kerroin harrastuksestani joka on nyt muuttumassa työksi.
Hän kertoi olleensa tenniksenopettaja, ihan siis parhaiden, huippujen.  Istuin alas kuuntelemaan hänen juttujaan ja hän nousi välillä ylös näyttääkseen jotain jalkatekniikkaa tai käden lyöntiliikettä, joka monilla nykypelaajillakin on kuulemma virheenä.
Sitten puhuttiin koripallosta ja Clippersien pelaajan huonoista vapaaheitoista. Oltiin yhtä mieltä, että vapaaheittojen opettamiseen liittyy 3 asiaa:  1) hyvän heittotekniikan omaava on yleensä myös hyvä vaparien heittäjä 2) niitä pitää harjoitella myös hengästyneenä/rasittuneena 3) pitää harjoitella paineistettuna (”pakko laittaa sisään”), kannustimia/rangaistuksia käyttäen
Istuin herran kanssa yli 45 min enkä olisi lähtenyt vieläkään, mutta pysäköintiaikani oli päättymässä. Tapasin aikanaan pari maihinnousussa mukana ollutta herraa Normandiassa, nyt tapasin kolmannen. Siitä aiheesta jos olisin päässyt puhumaan, niin olisin maksanut vaikka pysäköintisakon, mutta herra ei selvästikään halunnut sodasta enempää jutella, vaan vaihtoi aina tennikseen, korikseen tai reissuuni, kun yritin vaihtaa aihetta. Olipas mukava jutella ihan asiaa jonkun kanssa, eikä pelkkää small-talkia tai jättää tippiä keskustelun päätteeksi.

Santa Monica on hienostuneempaa, enemmän lapsiperheiden ja perusturistien kulmaa, kuin Venice Beach, joka on selvästi nuorempaa, persoonallisempaa ja värikkäämpää, ihan kaikin tavoin.

Sitten suuntasin Brentwoodiin katsomaan taloa jossa Marilyn Monroe kuoli. Se on nykyisin ihan yksityisessä asuinkäytössä enkä tietenkään olla häiriöksi. Ajattelin vaan ottaa pari kuvaa muurin yli ja häipyä nopeasti paikalta. Talo sijaitsee kapean kujan perällä, jossa oli erittäin ahdasta kääntää autoa ja kun naapurissa oltiin kotona ja pihalla, katsoivat mitä minä siellä pyörin, niin en kehdannut edes nousta autosta. Nappasin vähän kauempaa yhden kuvan.  Marilynin kuolin talo on siis tuolla vasemmalla puolen, muurin takana.

Miksi olen Marilynistä kiinnostunut, joku saattaa kysyä. No olihan Marilyn tietysti harvinaisen kaunis nainen sen aikakauden naiseksi. Kauneusihanteet kun ovat hieman vuosien saatossa muuttuneet. Mutta enemmän Marilyn kiinnosta, koska hän liittyy siihen samaan myyttiin mihin Kennedytkin.
Voin vaan kuvitella kuinka Robert Kennedy käänsi autoaan yhtä nolona kun perille päästyään näki veljensä olevankin siellä jo kylässä, ja yritti suorittaa kääntymisen yhtä huomaamatta kuin minäkin.
 
Sitten suuntasin Beverly Hillsiin, jonka entinen omistaja laulaa lurautti joskus
”I bought a bourgeois house in the Hollywood hills
With a trunkload of hundred thousand dollar bills
Man came by to hook up my cable TV
We settled in for the night my baby and me
We switched ’round and ’round ’til half-past down
There was fifty-seven channels on notin’ on”

Bruce myi talon joku aika sitten, mutta olihan se mukava nähdä kun on lauluunkin päässyt.
Kulmakunta on jo itsessään aika porhoa, mutta en erityisesti voi sanoa tykänneeni. Hienoja taloja, joo joo, mutta jos minulla olisi noin paljon rahaa, rakentaisin taloni kyllä muualle kuin LA:n saastepilveen, joka on nimittäin todella järkyttävä. Sen näin erityisen hyvin, kun kävin katsomassa Hollywood kylttiä Observatorion vuorelta. Rantaan asti sieltä ei näe, saati merelle, vaikka sen pitäisi näkyä kyllä noin korkealta helposti.
LA:ssa ongelma on vielä pahempi kuin muualla Yhdysvalloissa, koska se on pientalovaltaisempaa, se on sellainen amerikan Espoo, jossa ei ole yhtä varsinaista keskusta vaan keskittymiä on ympäri kylää ja jokapaikkaan on käytännössä mentävä autolla. Vaikka metrolla pääsisi kulmille, niin usein siirtymä kaupunginosan sisällä on kuitenkin niin pitkä, ettei metroa voi suositella niin kuin vaikkapa New Yorkissa.
Jotainhan LA:n täytyy tuolle ongelmalle tehdä, ei täällä asuminen voi olla terveellistä kenellekään.

Hollywood kyltti oli minulle pelkkä bongaus kohde enkä viitsinyt kävellä yhtään ylimääräistä sen takia. Ajoin vuorille legendaarista Sunset Boulewardia pitkin. Se oli ihan tavallinen katu, siis noin ulkoisesti ja liikenteeltään. Kuvittelin sitä jotenkin hienommaksi, vaikeammaksi liikenteellisesti ja että se olisi täynnä turisteja. Vaan ei, vilkas katu kyllä, ja turistejakin varmaan, mutta eivät he mitenkään erottuneet katukuvasta. Tutustun siihen vielä paremmin torstaina, kun menen kulmille LA:n viimeiseksi yökseni.

Yhtälailla yllätys oli Hollywood Bouleward, ns. Walk of fame, joka näytti ainakin siltä osin kun minä näin, olevan ihan tavallinen katu. Jalkakäytävien reunat (tampereeksi rotvallit) olivat paikoin viimeistelemättömiä ja pysähdyin sattumanvaraisesti paikkaan johon uskalsin auton hetkeksi jättää, napatakseni parista tähdestä kuvan. Ensimmäinen oli Angela Lansbury (Murhasta tuli totta) ja toinen olikin sitten jo Jimi Hendrix.
Mutta siis yllättävää miten täällä ei ole tehty näistä maailmankuuluista tähdistä tämän juhlavampaa juttua, kun se homma nimittäin kyllä osataan, kuten on nähty.

Illalla kiertelin vielä Venice beachillä. Kävin näyttämässä hauiskäännön mallia kuuluisalla muscle beachilla ja dominoimassa koriskenttää. Olivathan kaverit ihmeissään, kun olivat ihan varmoja, että pääsevät piilokameraan ja että todellisuudessa olen joku naamioitu NBA-pelaaja. Alku meni hyvin kun he esittivät  olevansa mukana juonessa, kun en esittänyt mitään ihmeellistä. Sitten he alkoivat kummastella vitsin pituutta, kun en missään vaiheessa alkanutkaan esittää mitään kikkoja, vaan lähdin ostamaan kala-tacoja. Sanoin lähteväni surffaamaan ja kaverit olivat, että just joo.

Hotellin netti toimii hyvin, jopa naapuri kapakan terassilla, joten surffasin huomisen ohjelman kartalle kaikki loputkin The Doors kohteet. Huomisesta tulee Liskokuninkaan päivä!

Hotellini Venice on the beach

Päivä 35:  Joulupukki, Jeesus ja Lenin, Reagan taas vain sivuosassa

San Diego on Yhdysvaltain 8.suurin kaupunki 1,4 miljoonalla asukkaallaan. Se on ollut merkittävä sotilaallinen keskus sitten Pearl Harborin hyökkäyksen (WWII) ja puolustusvoimat (tai varmaan hyökkäysvoimat täällä) oli keskeinen kasvun syy ja se on merkittävä työnantaja kaupungissa edelleen.
Los Angeles on toiseksi suurin ja väkeä n. 4 miljoonaa.  Kaupungit ovat kiinni toisissaan. Ei siis ihme, että siirtymiseni Carlsbadista, San Diegon pohjoislaidalta Simi Valleyhin LA:n toiselle laidalle kesti moottoritietäkin lähes koko ajan ajaen 2,5 tuntia.

Aamu oli pilvinen ja viileä verrattuna varsinkin sisämaan lämpöön johon ehdin jo tykästyä Coloradosta lähtien. Jostain syystä olin kuvitellut, että täällä on aina kuuma ja aurinkoista. Sitten puoliltapäivin pilvet alkoivat häipyä ja päästyäni perille Simi Valleyhin, presidentti Ronald Reaganin kansalliseen kirjastoon, oli jo täysi auringonpaiste ja vaihdoin kevyempää ylle varovaisena autojen välissä. Tämä paikallinen moraalikäsitys on niin ihmeellinen, että parempi pitää varansa.

Nuo presidentilliset kirjastot ovat pääosin kaikkea muuta kuin kirjastoja. Siinä kuin bookstoret jotka sijaitsevat vaikkapa kansallispuistoissa tai muilla merkittävillä paikoilla. Bookstoret ovat käytännössä matkamuistomyymälöitä ja presidenttien ”kirjastot” taas monumentaalisia museoita ja isänmaan hengenkohotuspaikkoja.
Tai mikä minä olen puhumaan yleisesti, tämä Reaganin kirjasto on ensimmäinen jonka näin, mutta googletuksen perusteella tämä kuva jäi muistakin.
Hieno paikka, yhtä kaikki. Todella komeasti tehtyä ulkoisesti, mutta myös sisältöä kiitettävästi.
Ipelle kiitos, kun suosittelit vierailemaan ainakin jossain niistä.
Oma muistikuvani Reaganista ulottuu 80-luvun alkuun, kun minulla oli armeijan vihreä maihinnousutakin tapainen talvitakki. Mikkolan Makella oli ihan oikea, mutta se oli kirpparilta ostettu ja aidompi kyllä kaikin puolin. Toisaalta en silloin kiinnittänyt vaatteisiini juuri mitään huomiota, joten sama kai oikealle hipille, joka ei tunnusta vaatteita aatteekseen, millainen takki minulla oli.
Minulla oli joka tapauksessa pitempi tukka kuin Makella tai kellään muullakaan pojista. Eikä luokan tytöistäkään kovin moni pärjännyt hiusten pituudessa. Lisäksi se meni söpösti kiharalle, niin kuvittelin näyttäväni Jimmy Pagen ja Robert Plantin risteytykseltä. Tai Jon Lordilta kun minulla oli sellaiset telkkarin kokoiset silmälasitkin. Nyt kuvia katsellessa tulee mieleen idiootti tai joku parodia-hahmo.
Kävimme Pirkankadun VPK:lla kuuntelemassa väittelyjä, en muista enää mistä. Erimieltä kuitenkin oltiin. Make ja muutamat muut osallistuivat myös rauhanmarssille, kun mielestämme Reaganin yllyttämän kylmän sodan vuoksi asevarustelu kiihtyi Neuvostoliiton ja lännen välillä.
Minä olin niin paljon kaikkien kanssa erimieltä, etten osallistunut edes niihin.

Olenkin joskus todennut, että minulla on ollut 3 vaihetta jolloin olen oppinut kyseenalaistamaan isoja perusarvoja elämässä.  Isä kertoo, että kun palasin ensimmäisenä päivänä koulusta, ilmoitin ensimmäisen oppini olleen, ettei joulupukkia ole olemassa. Sitten menivät seuraavat 7 vuotta ja Torpan leirikeskuksessa Ylöjärvellä rippikoulussa yritin vimmatusti tulla uskoon. Mutta kun sitten asiasta keskusteltiin kavereitten kanssa, siis Jumalasta luojana jne., niin tulin johtopäätökseen, että on hyvin epätodennäköistä että minä olisin ymmärtänyt ja kohdannut Jumalan juuri oikein. Todennäköisempää on, että ”jumalatkin ihminen loi omaksi kuvakseen” kuten niihin aikoihin kuvaan astunut Juice Leskinen lauloi.
Uskosta päästyäni yritin uskoa ihan hetken aikaa sosialismiin. Eihän siitäkään mitään tullut, kun aina kun asiaa hetkenkin ajatteli, niin kävi kuin Jumalan ja Joulupukin kanssakin.
Kaikessa eteen tuli aina terve järki ja ymmärrys siitä, että kysymys oli enemmän omasta turvallisuuden kaipuusta, jostain valmiista mallista, joka vapauttaa omasta ajattelusta ja epävarmuudesta. Tai kuten Ismo Alanko sen kirjoitti: iskee pelko.
Ronald Reagan oli sen ajan presidentti ja mielestämme monella tapaa vanhanaikainen.  Ihan kuin meillä olisi ollut jotain edellytyksiä asiaa arvioida.
Reaganin kylmä sota päättyi kuitenkin Yhdysvaltojen voittoon ja itä-Eurooppa vapautui Neuvostoliiton ikeestä. Neuvostoliittokin romahti, mutta eivätpä laitostuneet venäläiset olleetkaan valmiita ottamaan itse vastuuta elämästään ja päätöksistään, vaan historiassa aina ennenkin tsaarin ajoista lähtien diktatuuriin tottuneet venäläiset kaipasivat ja kaipaavat vieläkin suurta johtajaa.
Myönnettäköön, ettei demokratian historia muuallakaan kovin paljoa lupaa. Onhan niitä (demokratioita) ollut Rooman ajasta alkaen, mutta kovin monimuotoisia (äänestysoikeus ei koske orjia, köyhiä naisia…)

Reaganista tuli sitten legendaarinen ja pidetty presidentti kahdesta syystä:
1) Berliinin muuri sortui ja kommunismi hävisi kylmän sodan.
2) Häntä ammuttiin. Silloin presidentti kuin presidentti nousee pyhimys-sarjaan. Puhuttaisiinko esim. Kennedystä niin paljon, jos hän olisi siirtynyt normaalisti eläkkeelle?
No Kennedy varmaan pohdituttaa taas Dallasissa.
Reaganin museolla oli normaalien taustatietojen lisäksi nähtävillä yksityiskohtaisesti kopioitu Oval office sekä aito Reaganin aikainen Air Force One -presidentin lentokone. Huomattavaa oli että molemmat vaikuttavat kuvissa paljon suuremmilta. Lentokoneen käytävällä minäkin jouduin hieman kumartumaan joissain kohdissa. Ja huomattava, että nykyinen AF1 on varmasti paljon suurempi.
Ajan kulumisesta, muistutti vanha kopiokone. Kysyin henkilökunnalta, että tunnettiinko silloinkin niiden korjaajat jo etunimeltä. Eivät ymmärtäneet huumoria. Varmistin epäilykseni, että Yhdysvaltojen presidentin tilojen, vempeleiden, vaatteiden yms kyljissä lukee ”Seal of the Prezsident of the United States of America. Se kuulemma tosiaan pohjautuu roomalaisten tapaan merkitä omia tavaroitaan tunnuksella ”SPQR”
Simi Valleysta ajoin Venice Beachiin. Aivan mieletön paikka. Täällä reilut 3 päivää.

Päivä 34:  Et voi tulla rajan taa

Tänään taas vähän synkempi päivä. Otin omalta osaltani melkein osaa kodittomien siirtolaisten elämään, kun netin kanssa taas ongelmia enkä meinannut löytää kämpille. Ilta päättyi kuitenkin hyvin ja pääsin tarjoamaan heille gourmet-tason pizzaa.

Suunnistin heti aamusta Balboa Parkiin, josta Bruce laulaa osuvasti  nimetyssä laulussaan Balboa Park. Todetakseni ainoastaan, ettei siellä ole kellään mitään hätää. Perheet ajelivat heti aamusta eläintarhaan katsomaan jos monenmoista elukkaa. Ilmeisesti siellä on myös joku Brucen tapaisen supertähden konsertti, sillä jossain vähän sivummalla näkyi ihmisiä odottamassa hätäisesti kyhätyissä majoissaan ja teltoissaan lipunmyynnin alkamista. Aika likaisen näköisiä olivat, kuten hard-core fanit aina, joten Bajamajan lisäksi voisivat tuoda myös suihkuja heille. Jos nyt malttavat jonosta mihinkään. Voi kun malttaisivat käydä edes puiston lukuisissa taidemuseoissa ja täyttämässä mahansa tänään olleilla etnisten ruokien messuilla. Siellä on jokaiselle kodittomalle varmasti kaikille jotain mieleistä!

Sitten lähdin katsomaan Meksikon rajaa, josta presidenttiehdokas Trump niin kovasti on pitänyt ääntä. Löysin ihan rajan tuntumasta Outlet-keskuksen jossa oli mm. Conversen myymälä josta ostin kolmet kengät. Että, jos ”miehet jotka kulkevat rajan yli omia polkujaan” vähän reissussa rähjääntyvät, niin sieltä hakemaan uudet tossut!

Ja ihan turha ryömiä ojanpohjia, kun Meksikoon kulkee silta jota yli pääsee näppärästi. Toisaalta rajavyöhykkeeltä on näppärästi kaadettu puut, niin tähystys tornista näkee ampua pitemmällekin. Ihan kuin Itä-Saksassakin aikanaan. Siellä ammuttiin selkään, täällä vielä helpompaa kun näkee tähdätä silmien väliin. Ampumisesta kun amerikkalaiset tykkäävät, ja surffaamisesta, niin meksikolaisista on ollut vuosisatojen aikoina monenlaista iloa heille. 1800 luvulla saivat ammuskella, kun ajoivat heitä pois Kaliforniasta ja nyt paukutella niitä jotka pyrkivät takaisin isiensä maille. Surffaamiseen en keksi heistä kyllä mitään iloa.
Itse olen saanut sen verran väriä, etten viitsinyt lähteä yrittämään rajan yli. Ettei tule väärinkäsityksiä. Ja kun autollekaan ei löytynyt mistään läheltä parkkipaikkaa. Kuka hullu kävelee ensin kilometrin rajalle ja sitten edestakaisin vielä siltaa pitkin!? Meksikaaneilla helppoa kun ei tarvitse juosta kuin yhteen suuntaan. Mikä sen parempi aamureippailu! Rajan tuntumaan on sijoitettu useita meksikolaisia ravintoloita, jos sitten nälkä yllättää. Kun vaan muistavat tuoda käsidesin, sillä sikäläinen ruoka syödään yleensä käsin, eikä sitä ollut ravintolassa tarjolla. Hyvään ruokaan ovat kyllä tottuneet, noinkohan tottuvat mauttomaan amerikkalaiseen ruokaan.
Asuntoja neuvon katsomaan kyllä San Diegoon kuuluvan  La Jolla:n kukkuloilta! On mukavaa seutua, merinäköalat ja hienoja taloja. Mikä parasta, siellä on kymmeniä taloja myytävänä, joten ei muuta kuin näytöille katsomaan! Ehkä se unelmien koti löytyy näinkin läheltä vanhaa kotimaata.
Jos ei heti halua sijoittaa kovan rahan asuntoihin, on oiva vaihtoehto vanha hotelli merenrannalla nimeltään Hotel Coranado. Se on suvaitsevainen varmasti ja ottaa vastaan rikollisia ja raiskaajiakin, kuten Yhdysvaltain seuraava presidentti Donald Trump meksikolaisia luonnehti, sillä jo suvaitsemattomalla 60-luvulla se majoitti mm. Marilyn Monroen ja pari hänen transu-ystäväänsä. Siitähän tehtiin se dokumenttielokuvakin Some Like It Hot.

Jos sitten tekee mieli lähteä baariin, niin suosittelen downtownissa olevaa Henry’s pubia. Sinnekään en päässyt itse sisään, kun en taaskaan saanut autoa mihinkään ( siksi suosittelen mamuillekin aina taksia!), mutta tunnen konseptin, sillä samalla omistajalla on samanniminen kapakka mm. Tampereella ja Kuopiossa. Niissä olen käynyt. En tosin suosittele pikkukokoisille meksikaaneille lärvilautaa, kun ovat tottuneet vaan siihen pizzakastikkeeseensa, margharitaan.

Illan päätteeksi kävelin mainioon pubiin täällä Carlsbadissa, jossa muuten on myös Legoland ja Pieni Merenneito keksitty. Pubissa oli erinomaista olutta ja todella hyvää pizzaa. Väärinkäsityksen vuoksi tarjoilija toi minulle vahingossa kaksi pizzaa, mutta kun en jaksanut yhtäkään kuin puoliksi, niin päädyimme tarjoilijan kanssa että hän vie loput kodittomille töistä lähteissään. Jaksavat sitten huomenna asuntonäytöille sinne La Jollaan.

Vanba talo La Jollassa irtoaisi varmaan halvalla...

...varsinkin kun tuossa kadun toisella puolen rannalla on ohjeet tsunamin varalle.

Merenrannan asuntoja

Hotel Coranadon kuuluisa ranta

Melkoinen ketju omistajalla: toimipisteet Kuopiossa, Tampereella ja Helsingissä. Sekä San Diegossa.

Et  voi tulla rajan taa, lauloivat Matti ja Teppo

Balboa park

Pyrintöläisille omat paikat

Päivä 33: Coast to coast – tehtävä suoritettu!

Yksi reissun keskeisistä tavoitteista, ajaa Yhdysvaltojen mantereen läpi, rannikolta rannikolle täyttyi tänään illalla. Atlantic Cityn rannasta mukaan otettu pullollinen Atlantin merivettä, sen lasken suunnitellusti vasta San Franciscon lahteen vajaan parin viikon päästä.

Aamulla heräsin huonosti nukutun yön jälkeen vähän tokkurassa, mutta Harmony motellin uima-altaassa käynti piristi kummasti. Meinasin jo kääntyä takaisin, kun olin nilkkoja myöten vedessä, kun oli niin pirun kylmää. Sitten havaitsin, että naapurihuoneen saksalaiset olivat aamupalahuoneessa ja huomaisivat, että jänistin, kun tulen kuivana takaisin. Siis eikun äijäkiljuntaa tukahduttaen jäiden sekaan! Vesi oli varmaan alle ihan ok, mutta kun ilma oli jo aamusta  niin lämmintä, niin tsykologia teki tepposet aisteille. Ja saman tien se tuntuikin jo lämpimältä.

Lähdin ns.sokkona liikkeelle, kun Verizonin liittymästäni loppui taas tili eilen illalla. Onneksi löysin karttojen avulla läpi Joshua Treen kansallispuiston ja Yucka Valley nimiseen kaupunkiin jossa oli Verizonin myymälä. Tällä kertaa erittäin asiallinen myyjä selvitti ja ilmeisesti löysi syyn, miksi prepaid nettini kuluu niin nopeasti. Hän poisti luvallani koneeltani kaikki päivitysasetukset yms automaattisesti taustalla toimivat ohjelmat.

Ajoin Joshua Treessa taas sellaisen loop-kierroksen jossa rangerin karttaan merkitsemiä huippukohtia olivat kaktuspuisto, lihavan ihmisen muotoja tai kaljuja päitä matkivat kalliojärkäleet ja ihan makea näköalapaikka, josta näki pitkälle Palm Springsiin asti, johon sitten ajoinkin seuraavaksi. Hienoja taloja, erittäin siistejä palmu-bulevardeja jne, mutta muuten ei tehnyt vaikutusta. Joshua Tree sen sijaan oli taas elämys. Vaikken nyt kovin kauaa jaksanut kaktuksia vertailla, niin se karuus ja massiivinen määrä olivat se juttu minulle. Itse Joshua Tree on se erikoisen näköineen puu joka näkyy useissa kuvissa. Se on kuulemma läheistä sukua Yucka-puulle ja ne kuulemma saattaa sotkea toisiinsa.

 Erikoista on, että kaikki nämä kansallispuistot joissa olen käynyt: Black Hills (South Dakota), Yellowstone (Wyoming), Mesa Verde (Colorado), Monument Valley (Utah), Grand Canyon (Arizona), Death Valley ja Joshua Tree (California), ne ovat kaikki ihan erilaisia. Jopa minä erotan ne toisistaan jo valokuvasta. Valo, maaperä, maan muodot, kasvillisuus yms. ovat omanlaisiaan. Enpä olisi uskonut, että minä koskaan kiinnostun moisesta.

Saatuani nettiyhteyden, varasin itselleni huoneen pariksi päiväksi Carlsbad nimisestä kaupungista, LA:n ja San Diegon välistä. Tai saattaa tämä kuulua San Diegoonkin. Majapaikan saaminen osoittautuikin ensimmäisen kerran vähän vaikeaksi. Siinä hintaluokassa, mitä olin näille päiville olin varannut, ei ollut yhtään huonetta saatavilla (pl. hostellit). Myös järkevän matkan päässä olevat majapaikat San Diegon naapurikunnista olivat kortilla. Ja siis hinnoissaan. Kysynnän ja tarjonnan laki toimii täällä kyllä järkähtämättömästi. Motel 6 ketju on osoittautunut ihan kelvolliseksi, riittävän siistiksi minulle, olisiko tämä 3. tai 4. yö tämän ketjun lakanoissa. Lisäksi tämä Carlsbadin laitos on huippupaikalla, vain 6 korttelia beachille ja vieressä oikein lupaava ruokapaikkojen rypäs kadulla joka johtaa sinne rantaan. Mutta ketjun hintavertailussa tämä on n. 3 krt kalliimpi kuin aiemmin. Viikonloppu meren rannassa maksaa, en taas tullut ajatelleeksi ennakkoon. On paikkoja joissa ei kannata varata kuin samana päivänä, jopa vasta illalla mennessään, mutta jossain taas

kannattaa olla ajoissa liikkeellä. No, ehkä tämä johtuu tosiaan viikonlopusta eikä ole länsirannikon yleinen ominaisuus.