Päivä 19:  Wounded Knee

Kun eilen pölläytin tullessa Badlandsin hienoimman maisemareitin, Loop roadin, kautta Rapid Cityyn, minulla oli tänään hyvää aikaa ajella Badlandsin muiden osien läpi sen eteläosiin intiaanireservaateille.

Matkalla sain kummastella uudelleen maan kerrostuksellisuutta ja sen kalkkiperäisyyttä (?) kun maa oli paikoin ihan valkoista.  White River on nimensä veroinen, tosin ei kovin vuolas.

Ensimmäinen määränpääni oli Kyle niminen kylä. Odotukseni olivat kaksijakoiset kun en tiennyt miten siellä pitää käyttäytyä, millaisia he ovat.
Ensimmäinen intiaani jonka näin täytti odotukset, koska hänellä oli sellainen liina sidottu otsalle ja pään taakse, joka oli aina apasseilla. Siouxeilla oli minun lapsen muistini mukaan aina sulkapäähine tai edes muutama sulka päässään. Tällaisiin oikeisiin Siouxeihin en törmännyt, vaikka tämä Lakota yhdyskunta on nimenomaan Sioux-seutua.
Kyle on hyvin vaatimaton kylä. Siellä oli koriskenttä, jenkkifutiskenttä ja jonkunlainen koulurakennus.
Tai niin päättelin kylttien ansiosta. Kylessä asuu 800 ihmistä, joten ei se iso koulu tietysti voikaan olla.
Päätoimeentulo tulee nähtävästi kaikilla kaatopaikkabisneksestä. Siltä ne pihat näyttivät ja taloista tuli mieleen kaatopaikan toimistoparakki.
Olin hyvin varovainen siitä mistä otin kuvia. Kuvat jäivät tosi vähiin. En kehdannut kuvata toisten kurjuutta. Kun he näkivät minut aukealla preerialla koko ajan, en voinut kuvata heidän talojaan. Kyllähän he ymmärtävät, etten kuvaisi niitä ihastellakseni.
Yhden ainoan rakennuksen terassin tapaisella oli useampi ihminen ja hetken kuvittelin siellä olevan baari, mutta kun missään ei lukenut mitään käänsin pois.

Kaksi erikoista piirrettä huomasin heti kun, siirryin reservaattien alueelle.
Tietä pitkin käveli yllättävän usein yksittäisiä ihmisiä, ilman että olisin ymmärtänyt mistä he ovat tulossa tai mihin menossa, kun mailikaupalla ei ollut kuin preeriaa. Kaksi kertaa vastaantulija oli mielestäni valkoinen, mutta heillä oli huppu päässä, joten varma en ole. Toinen heistä nosti peukkua ja minä vastasin näyttämällä takaisin, että kaikki OK!
Ne muut kulkijat olivat intiaaneja.
Tämä kävelijöiden näkeminen oli erikoista, kun en muista nähneeni tien varsilla ketään vielä aikaisemmin kävelemässä.

Toinen ikävä piirre oli roskien räjähdysmäinen lisääntyminen luonnossa tai ainakin teiden varsilla.
On nimittäin pitänytkin mainita, että varsinkin sisämaassa Yhdysvalloissa tien reunat ja kadut ovat olleet todella puhtaita ja siistejä. Teiden varsilla on tämän tästä kylttejä joissa varoitellaan roskaamisen seurauksista. Uhkailu näyttää tehoavan ainakin tässä asiassa.

Vaan ei intiaanireservaateissa, ei edes Wounded Knee:n joukkomurhan muistomerkillä.
Se oli hämmentävä paikka. Kun on nähnyt kymmeniä muistomerkkejä, kivipaaseja, vartijoita, hineosti hoidettuja viheralueita ja suurta kunnioitusta maan historiaa kohtaan, on surullista kuinka vaatimattomasti tämä kiistatta merkityksellinen paikka on tehty ja hoidettu.

k

Intiaanit tuntuvat olevan edelleen Yhdysvalloilla kivenä kengässä kun ei edes 1890 tapahtunutta verilöylyä voida kunnioittaa arvokkaasti. Paikalla on pysähtymispaikka, kuten odotinkin, mutta sitten muutama tapahtumasta kertova kyltti on pitkän hoitamattoman nurmikon ja roskien keskellä pellolla, ilman että sinne kulkisi edes polkua, saati kivettyä väylää. Paikalla oli kaksi muuta autoa ja kun sain oven auki, ensin luokseni tuli nuorehko sioux-mies joka kertoi paikan merkityksen, ihan kuin olisin tullut paikalle sattumalta. Muutaman sekunnin luulin hänen olevan siellä töissä, mutta sitten yhdistin paikan hoitamattomuuden ja miehen resuisuuden eikä mennyt kuin pari lausetta, niin hän alkoi myydä minulle rannekoruja. Kysyin hintaa niin se liikkui 10-20$ välillä, mutta ilmeisesti ihan kaikki olisi käynyt.  Sanoin tutustuvani ensin alueeseen, siis siihen ainoaan kylttiin joka oli pysähdyspaikalla. Hän katosi saman tien muiden autojen luokse.
Vaan samassa luokseni juoksi kaksi nuorta tyttöä jotka kauppasivat helminauhoja. He jättivät historialuennon alunkin väliin eivätkä päässeet edes jutun alkuun, kun kieltäydyin saman tien.
Tien toisella puolen mäen harjanteella oli varsinainen teloituspaikka jossa näkyi joitain intiaaneja liikkuvan.
Sinne kulki niin huonokuntoinen autoura, etten uskaltanut lähteä yrittämään.
Enkä edes halunnut, paikka sai minut niin surulliseksi ja vihaiseksi.

Yhdysvaltain armeija tappoi vuonna 1890  n. 250-300 Lakota-intiaania (Lakotat käsittääkseni Sioux heimon osa), kun he alkoivat kapinoida heidän kokoajan pienennettyjen reservaattien takia. Badlandsin eteläisemmätkään osat eivät kelvanneet viljelyyn ja kun biisonit olivat vähentyneet uudisasukkaiden metsästyksen vuoksi, intiaanit näkivät nälkää. Luvattua apua vallattujen alueiden vastineeksi ei yhteiskunnalta tullut. Varsinainen verilöyly alkoi kuulemma vahingonlaukauksesta.
Sitä pidetään viimeisenä suurena intiaanisotana Yhdysvaltojen historiassa.
Valkoistenkin yleinen mielipide kääntyi vuosien saatossa armeijan toimia vastaan, etenkin lasten ja naisten teloitusten takia. Valtion ja Siouxien välit huononivat monen sukupolven ajaksi, koska teloituksista syyteyty joka vapautettiin tai armahdettiin. Katkeruus jäi elämään.

Tuon massamurhan seurauksia ja reservaattien huonojen olojen seurauksia koettiin vielä 1973.  Läheisen Pine Ridgen reservaatissa, Buffalo Gapissa ja Rapid Cityssä syntyi yhteenottoja joiden seurauksena syntyi panttivankitilanne ja piiritystilanne.  Intiaanit vetosivat YK:hon ja yrittivät saada sen tunnustamaan Wounded Kneen itsenäiseksi valtioksi. Tapahtumat olivat vuoden 1973 seuratuin uutisaihe, varsinkin kun Marlon Brando kieltäytyi hakemasta Oscar-palkintoaan, jonka muuten sai Kummisedästä. Brando lähetti juhlaan puolestaan apache-heimoon kuuluneen intiaaninaisen, joka luki Brandon lausunnon ja vastalauseen valtion toimille intiaaneja vastaan.
Pine Ridge oli lähes yhtä masentava ja surullinen näky kuin Kyle tai Wounded Knee.
Halusin paeta paikalta mahdollisimman pian.
Säälittävää käytöstä.

Poistuin hyvin voivien ihmisten kuplaan, poikkeamalla ensin pikaiseen Nebraskan puolella, ja sitten ensimmäisenä vastaan tuli Hot Springsin kaupunki. En tiennyt siitä oikein mitään, mitä nyt nimi antoi suuntaa. Se on oikein kaunis kylä jossa on kuuma lähde jonka ympärillä pyörii kylpylä ja siellä on vedenottopaikka josta ihmiset kävivät hakemassa lämmintä vettä kanistereihinsa.  Vesi on kuulemma aina saman lämpöistä, näppituntumalta n. 30 C.

Kävin Black Hillsin Visitor Centerin oppaan kanssa läpi huomisen aikatauluni läpi ja hän piti sitä realistisena ja oikein hyvänä: Mt. Rushmore – Crazy Horse – Custorin puiston buffalot ja illaksi Deadwoodiin.

Illallistin Rapid Cityn downtownissa. Kaupunki on viehättävä ja kun tänne pääsee sisämaan lennoillakin, niin seutu on ehdottomasti vierailun arvoinen. Rapid Cityn keskustan jokaisessa kadunkulmassa on jonkun presidentin pienoispatsas.

Nyt yötä. Eikä enää ajatustakaan intiaaneille. Se minulle suotakoon, kun Yhdysvaltain kansa on suonut sen itselleen vuosisatoja.