Päivä 20:  Jälkiä historiassa

Huikea päivä!
Huikea on sana jota nykyään varsinkin korispiireissä viljellään. Minä muiden mukana.

Heti aamusta jätin Rapid Cityn ja suuntasin Black Hillsin kansallispuistoon , n. 45 min päähän Mount Rushmorelle. Neljä presidentin päätä kallioihin hakattuna olivat kuvanveistäjä Gutzon Borglumin elämäntyö.   Ne eivät olleet hänen ideansa, vaan ajatuksen esitti Etelä Dakota osavaltio, kun se oivalsi, että 1920-luvun kansa oli alkanut vaurastua ja matkustella.
Kauniit maisemat kaipasivat lisäkseen terävää markkinoinnin kärkeä, jollaiseksi Mount Rushmorea kaavailtiin.

”Vuonna 1868 laadittu sopimus lupasi alueen ikuisiksi ajoiksi Sioux-intiaaneille. Ikuisuus kesti kuitenkin vain siihen asti kun alueelta löytyi kultaa. Sen jälkeen alueelle vyöryi uudisasukkaita, ja pian siitä tuli kaikkein villintä länttä: murhat, ryöstöt, ja prostituutio olivat arkipäivää nopeasti nousseissa kaupungeissa, joiden kaduilla ja saluunoissa joissa heluivat mm. Wild Bill Hickok ja Calamaity Jane Canary.”
                                                                                     - Historia lehden (Bonnier)  jutusta

 Yksi näistä kaupungeista oli Deadwood, josta tämän päivän ajatuksia ja yhteenvetoa kirjoitan. Ja johon siis yöksi päädyin.

Mutta takaisin reilut 40 mailia etelämmäksi, Mt. Rushmorelle.  Kun jo pätevöityneeltä kuvanveistäjältä Borglumilta kysyttiin kiinnostusta, hän ymmärsi mahdollisuutensa tulleen ja vastasi ilman muuta olevansa kiinnostunut ja piti ideaa monumentaalisista presidenttien päistä nerokkaana.
Rakennustyöt alkoivat ja oli selvää, että ne tulisivat kestämään kauan. Mutta kun tuli rankka 1930 luvun lama, oli koko projekti vaarassa loppua kokonaan. Borglum panttasi jopa oman omaisuutensa, taloaan myöden, kun yleinen mielipide alkoi pitää muita rahareikiä tärkeämpänä..
Lopulta lama kuitenkin pelasti koko hankkeen, sillä presidentti Hoover käynnisti lukuisia julkisia rakennushankkeita joilla hän halusi elvyttää Yhdysvaltojen taloutta. Presidentin päät kuuluivat tähän joukkoon ja rakentaminen jatkui.
Kun Washingtonin pää oli jo valmis, joutui Borglum jälleen kerran matkustamaan Washington DC:hin saadakseen lisävaroja muiden päiden tekemiseen. Palatessaan tällaiselta reissulta, häntä kohtasi järkytys, kun apulainen Hugo Villalla homma oli mennyt ryypiskelyksi ja naisten naurattamiseksi, ja siinä sinussa George Washingtonin oikealle puolelle suunniteltu Thomas Jeffersonin nenä oli hiottu liian pieneksi.
Mitään ei ollut tehtävissä alkuperäisen suunnitelman pelastamiseksi, joten piti tehdä muutoksia.
Nyt Jefferson siirtyi vasemmalle puolen jossa oli koskematonta kalliota mitä räjäytellä ja porata.
Borglum alkoi sairastella ja kuoli vajaa vuosi ennen kuin hänen elämäntyönsä valmistui. Hänen poikansa saattoi työn loppuun lokakuussa 1941. Tosin hän joutui jälleen sodan myötä rahojen loputtua ajatuksesta, että presidentit tulisivat vuoresta esiin rintaa myöden. Nykyäänkin veistoksista ovat esillä vain päät eikä niihin ole enää tulossa muutoksia. Ne ovat ns. ”kiveen hakattuja”.

George Washington oli itsenäisyyden presidentti ja on selvästi etualalla. Hänen taakseen, vähän joka kulmasta, jää Thomas Jefferson, jonka aikana liittovaltio kasvoi huomattavasti ja sai muotonsa. Jefferson on ainoa enemmän kiistelty, koska hän oli nykymittareilla selvästi rasisti. Hänellä oli orjia ja hän kannatti orjuutta perustuen nimenomaan siihen, että mustat olivat alempaa ja vähemmän kehityskykyistä rotua.
Ehkä tämän vuoksi Mt Rushmorella oli huomattavan vähän mustia turisteja.
Kolmantena rivissä on Teddy Roosevelt ja laitimmaisena vasemmalla (siis Washingtonista katsoen) on kansan yhdistäjä Abraham Lincoln. Suurmiehiä epäilemättä kumpainenkin.

Aikojen myötä mielipiteitä siitä keitä riviin pitäisi heidän lisäkseen veistää, on ollut paljon. Naisaktivistit ovat vaatineet omaa edustajaansa, Martin Luther Kingiä on ihan aiheesta esitetty samaan riviin.
Alueen historian takia suurimman kohun ja paineen aiheutti intiaanien edustajan puuttuminen. Matkaa reservaateille on muutama kymmenen kilometriä ja kysymys on intiaanien vanhasta pyhästä vuoresta.

Siksi intiaanit aloittivat oman hankkeen saman vuoriston toiselle puolen, johon rakennetaan myyttisen intiaanipäällikön Grazy Horsen monumenttia. Minä rakensin Tampereen Grazy Horsessa muutaman kerran kelpo kännin, mutta täysin tietämättömänä sen suuremmista yhteyksistä.  
Minäkin kiersin vuoren toiselle puolen jossa nyt näin, eilen kaipaamani, intiaanipäällikön ympärille rakennetun massiivisen Visitor centerin, jossa on selvästi yritystä.
Mutta edelleen, vaikka paikalla on intiaanikulttuurin keskus ja museo, niin vähintään yhtä ison huomion vei valkoisen kuvanveistäjän elämä, työ ja jopa perhe-elämä. En yhtään väheksy heidän osuuttaan asiassa, päinvastoin, muistomerkki on kuvanveistäjä Koczak Ziolkowskin ja hänen perheensä elämäntyö.
Rakentaminen on myös kovin hidasta ja työ on vielä pahasti kesken.
Valmiina siitä tulee 170 metriä korkea, joten se on huomattavasti isompi kuin 18 metriä korkeat presidentin päät.  ”Pienoismalli” veistoksesta on nähtävissä  Visitor Centerissä.
Bussikuski vei meidät Visitor Centeristä vanhalla kunnon pelillä vuoren juurelle, kertoi tarinoita ja faktoja.
Hänen kanssaan pohdittiin, että mahtoi Koczak olla kova äijä, kun kiipeiltyään, porattuaan ja hakattuaan vuorella kaikki päivät, hän palasi kämpille ja sai vielä aikaiseksi 10 lasta, joiden ansiosta kulmille rakennettiin myös oma koulu.

Ziolkowski ja Borglum ovat molemmat jättäneet ikuisen jäljen historiaan.
Molempien työ jäi kesken. Zielkowskin sanomana Grazy Horsen työmaakoppien juurella lukee kyltissä ”Don’t ever forget your dreams”
Minulla tulee kotikulmilta mieleen kaksi herraa jotka rakensivat omia monumenttejaan, eivät itselleen, vaan niille arvoille joita he kunnioittivat. Teuvo Tuominen Tampereella ja Pentti Toivonen Nokialla.
Kumpikaan heistäkään ei ehtinyt nähdä töitään kukoistuksessaan.
Pena meni ensin, Teukka melkein heti perässä. Kilpailuhenkisenä Teukka taisi olla mielissään järjestyksestä.
Vaikka he aina joskus ottivatkin tiukasti yhteen, oli meidän poikasten turha mennä moittimaan toisen tekemisiä. Jos ei muuten, niin silloin he puolustivat molemmat toisiaan hyvin tiukasti.
Keskinäinen kunnioitus oli syvää.
Voin vaan nähdä Penan myhäilevän tyytyväisenä jostain sivulta, kun Nokia otti tänä keväänä Korisliigassa pronssia.
Olen surullinen, ettei Teukka ehtinyt nähdä Pyrinnön kukoistusta 2010 luvulla. Toisaalta hän ehti nähdä sen kasvun ja olla mukana kun perusta rakennettiin.

Huikean lisäksi nykyään kaikki pyrkivät tekemään pitkäjänteistä työtä. Toinen muotisana.
Hyvä sana pitkäjänteinen onkin, jos se muuttuu lihaksi. Ja ehdottomasti tällaista pyrintöä kannatan aina.
Ongelma sanan käytössä on vaan siinä, että työn pitkäjänteisyyttä ei voi arvioida kuin jälkikäteen.
Eihän siitä voi tehdä päätöstä etukäteen kuten silloin voi, jos päätetään, että toimintatapa on vain väliaikainen. Jatkuvuus ja johdonmukaisuus ovat muuten jo oletus kaikelle tekemiselle. Mutta aika sen vasta näyttää.
Ennustettahan voi tietysti pitkäjänteisyyden onnistumiselle antaa, jos tekijöillä on sellaisesta historiaa ja sitoutumista, kuten Borglumilla, Ziolkowskilla, Penalla tai Teukalla.

Aikataulun salliessa matkustin vielä Custerin luonnonpuistoon. Ajoin läpi ns. Wild Animal Loopin. Hieno olikin, mutta poislähteissä huomasin Verizonin nettiyhteyteni sammuneen kokonaan. Ei henkeäkään.
Google Mapsiin pohjautuva navi-taktiikkani petti. Just, keskellä vuoristoa ja luonnonpuistoa, jossa pikku teitä risteilee kuin Niinisalon varuskunnan metsissä panssariuria. Yritin paikallistaa itseäni kartalle – ei mitään hajua!
Seuranani biisoneita, maaoravia ja kauriin tapaisia. Yhdenkään lajista en ole ollenkaan varma. Mitä eroa ylipäätään on buffalolla ja biisonilla? Tuota yhtä ainakin epäilen biisoniksi, koska se ärsyttävästi ui muiden liiveihin, törkkii ja kiehnää, yrittää ottaa roolia kuin Ville Mäkäläinen.
Iski pieni paniikki, kuin Pyynikillä maaliskuussa kun Mäkäläinen pääsi yksin läpi ja yritti donkkia, mutta unohti hypätä. Meni pepsimaxit väärään kurkkuun.
Nyt minäkin ymmärsin, ettei elämä ole täydellistä, paitsi että minulla on asiat erinomaisesti: tankki lähes täynnä bensaa, aurinkolasit, peräkontissa lavallinen Pepsi Maxia (!) ja maailman todennäköisesti hienoimmat maisemat. Ainakin jos arvostaa, että saa ajella hyvin päällystettyjä teitä.
Siispä seurailin vain mutkia eteenpäin, luottaen että se vie johonkin. Ensin vähän kiirehdin, kun olin luvannut olla Deadwoodissa klo 18 mennessä, kun hotellin respa sulkeutuu sillojn.
Sitten totesin, että olen täällä todennäköisesti ainoan kerran elämässäni. Ainoa suuri virhe, jonka voisin tehdä, olisi ohittaa nämä mahtavat maisemat vaan ohimennen.

Mutka mutkan jälkeen eteen tuli entistä käsittämättömämpiä maisemia. Alueen vuoret ja kivet muodostavat sinällään jo taideteoksen. Tai kuten Borglum totesi Etelä Dakotan hallinnolle, ”pitäkää suunnitelmasta kiinni, se on loistava! Presidentithän suorastaan kävelevät näistä vuoren seinistä ulos”

Yöksi hakeuduin varta vasten Deadwoodiin. Kyllä, erinomaisen tv-sarjan ja sen luomien myyttien innoittamana.
Jokaisen (!) ruokaravintolan edessä on jonkinlainen mini casino korttipöytineen ja pelikoneineen. Deadwoodilla on luonteensa edelleen.
 Yhtälailla kun Badlands muuttui minulle aikoja sitten myyttiseksi kohteeksi  Springsteenin laulun myötä, Mt. Rushmore jätti jäljen  Alfred Hitchcockin North By Northwest elokuvassa. Siksi ikuistin myös tarkkaan kahvilan, jossa Vivian Leigh valeampui Gary Grantin. TaustLla näkyvät päät. Löysin mielestäni oikean kuvakulmankin, joka tosin oli lavastettu studioon oikeaa kahvilaa vain jäljitellen.

Kohtaus elokuvasta North by Northwest.

No, joo. Päivä oli huikea ja osoitti mihin pitkäjänteinen työ joi johtaa.
Voi jäädä jälki historiaan.

Tässä osoitteessa ammuttiin Wild Bill Hickok