Vähän tuntui oudolta, kun olen sentään elänyt Chicagon (12.5.) jälkeen n. 2 viikkoa tiukasti joko preerioilla tai metsissä, korkeintaan öitä pikku taajamissa. Tänään edessä oli melkoinen elinympäristön muutos, kun ajoin Grand Canyonilta Las Vegasin vilkkuvaloihin ja city-ympäristöön.
Matkalla pysähdyin varta vasten Seligmanin kylään, joka on alkuperäisen Route 66 varrella.
Pääsin ajamaankin tuota Mother Roadia muutaman kymmentä mailia. Eipä se sen kummempi ollut kuin muutkaan unohduksiin jääneet pikkutiet joilta valtatiet ovat vieneet elämäntarkoituksen. No, ehkä tuota 66:ta on pidetty paremmassa kunnossa, kuin vaikkapa vanhaa valtatie 3:sta Hämeenlinnasta Riihimäelle.
Mutta vähän sama henki siinä oli. Aidot bisnekset sen ympäriltä olivat kuolleet, nyt ne elivät enää nostalgiasta.
Mutta oli siis suunniteltua, että ajan reissullani ainakin pätkän matkaa tuota maailman kenties tunnetuinta maantietä. Harkitsin jopa, että ajaisin koko pätkän Chicagosta Los Angelesiin, mutta hylkäsin ajatuksen, koska mielestäni tuo reitti ei ole erityisen kiinnostava. Ehdottoman tärkeää kuitenkin tien korkkaaminen oli pelkästään symbolisesti: olenhan itse syntynyt vuonna 1966, eli 66:ia olemme molemmat. Vaikken yleensä hanki teneriffa-paita= ”turisti käynyt kohteessa”, kamoja, niin Road 66 paita oli ihan ehdoton hankinta. Synttärireissustahan lopulta minulla on kysymys, vaikka vähän myöhässä.
Erikoinen minulle tärkeiden ihmisten ja yhteisöjen synttärivuosi on muutenkin kyseessä. Äitini täyttää kesällä 90 v., isä 85 v., Pyrintö 120 v. ja kuten aiemmin käynyt ilmi, Tampereen Koripalloerotuomarikerho juhli viime viikonloppuna minun tapaani 50 v. synttäreitään.
Road 66 on edelleen suosittu nostalginen ajoreitti ja sen varressa, myös Seligmanissa, oli iso joukko asiaan vihkiytyneitä kanssamatkustajia, ja tietenkin sen mukaisesti matkamuistomyymälöitä yms.
Nykyisin hyvin yleinen lempinimi Mother Road on peräisin John Steinbeckin Vihan Hedelmät (Grapes of Wrath) –romaanista. Siinä oklahomalainen Tom Joad niminen mies vapauduttuaan vankilasta (miestapon takia) palaa kotiinsa nähdäkseen, että hänen sukunsa pakkaa tavaroita kuorma-autoon ja on lähdössä kohti Kaliforniaa, luvattua maata, köyhän taivasta, jossa ei vaivaa maan kuivuus ja työttömyys.
Matka kulkee pitkin Route 66, Mother Roadia pitkin. Jo matkalla vastaan tulee ihmisiä jotka kertovat ankarista työoloista Kaliforniassa, ettei se olekaan todellinen paratiisi.
Tom Joad etsii perheensä kanssa työtä kaikkialta, mutta se on suuren työttömien ja toivottomien ihmisten tarjonnan takia alipalkattua, jos sitä ylipäätään löytyy. Hän päätyy sattumalta samaan seuraan lakkoa suunnittelevien miesten kanssa ja poliisin yllättäessä heidät, hän joutuu vanhaa pastoria suojellakseen tappamaan jälleen. Kun hän lähtee pakoon, hän lupaa äidilleen omistaa elämänsä sorrettujen puolustamiseksi.
Kovin hyvin en kirjaa enää muista, lukemisesta on jo aikaa 25-30 vuotta. Se on paitsi Raamatun paksuinen, myös sen sorttinen, että sitä on tullut jälkikäteen myöhemmin silmäiltyä, kuten Raamattuakin, historiallisten tapahtumien fiktiivisenä kuvauksena. Kokonaan…jaksaisinkohan enää lukea.
Ehkä tämän reissuun jälkeen voisi yrittää.
Kirja aiheutti omana aikanaan melkoisen vastalauseiden aallon, kun sitä väitettiin sosialistiseksi ja valheelliseksi, mutta jälkeenpäin selvisi, että Steinbeck oli pikemminkin kaunistellut kovia oloja. Steinbeck sai tämän jälkeen kirjallisuuden Nobelin. Olen pohtinut tuota amerikkalaisten sosialismin ylenpalttista pelkoa ajellessani vuoristoissa ja horisontin jälkeenkin jatkuvilla tasangoilla, ja tullut siihen tulokseen että se pelko ei pohjaudukaan ulkomaiseen uhkaan, siihen että kommunistit tai sosialistit hyökkäisivät tänne, vaan sisäpolitiikkaan, lukuisista kansoista, kulttuureista ja arvoista koostuvaan maahan, jossa erilainen ja haastava ajatusmalli voisi muodostaa vakavaa sisäistä uhkaa. Ei sen hajoaminen jonain päivänä olisi maailman suurin ihme. This Hard Land on sotinut ennenkin keskenään.
Bruce Springsteen teki todella hienon laulun The Ghost Of Tom Joad, jossa hänen voi tulkita päivittävän tarinaa nykyaikaan, toisaalta samat teemat soivat syvällä sen soinnuissa ja sanoissa:
”Wherever there’s somebody fightin’ for a place to stand
Or a decent job or a helpin’ hand
Wherever somebody’s strugglin ot be free
Look in their eyes Mom you’ll see me”
Aiheesta on kuulemma myös Woody Guthrie tehnyt aikanaan laulun Ballad of Tom Joad, mutta en osaa sanoa sen vaikutusta Brucen biisiin.
No, minä en suunnannut vielä Kaliforniaan asti, vaan käännyin kohti Nevadan erämaata, jossa ei vielä 1900-luvun alussa ollut käytännössä mitään. Las Vegasista kiinnostuin Kummisetä-saagan myötä, kun sen mukaan mafia oli merkittävä tekijä sen kasvussa. Ja näin näyttää myös tapahtuneen.
Kaupungin synnytti käytännössä kuitenkin presidentti Hoover joka 1930 luvun lamaa torjuakseen, taloutta elvyttääkseen, käynnisti mittavia liittovaltiotason rakennushankkeita, mm. Mt Rushmoren rakentaminen pelastui Hooverin ansiosta, mutta myös Nevadaan rakennettiin valtava pato, joka taitaa olla ainakin amerikan suurin edelleen. Rakennustyöt toivat kaikenlaista kulkijaa ja Deadwoodin tapaan heidän ympärilleen syntyi uudenlaista bisnestä.
Selvitin, että Bugsy Siegel niminen mafioso rakennutti Flamingo-hotellin ja nopeasti mafia otti haltuunsa lähes koko kaupungin, tai ainakin kasino-bisneksen. Vasta 1970-luvulla FBI puhdisti kaupungin mafiasta.
Minulla oli Las Vegasista ennakkoon vähän vastenmielinen kuva. Kaupunki johon on rakennettu New Yorkin Empire- ja Chrysler-tornin, Pariisin Eiffel-tornin ja muiden köyhät kopiot, Venetsian gondolit yms. joita turistit sitten kuvaavat, katselevat ja kuvittelevat nähneensä jotain samanlaista kuin olisivat käyneet paikan päällä. Ihan kuin rakennuksen sielun voisi irrottaa sen ympäristöstä. Kuin rakennuksella olisi itsessään jotain merkitystä. Yhtä näkemyksetöntä, kuin väittäisi, että ihmisellä joka ei selitä tai tee tärkeäksi ympäristöään, olisi jotain merkitystä.
Eikä se kuva ainakaan ensimmäisen illan perusteella muuttunut. Tämä on isossa mittakaavassa sellainen rikkaan/köyhän miehen Play De Las Americas Teneriffalla. Kävin siellä pikkupoikana joskus 1980 kuvun taitteessa, kun se oli erämaata, vasta suunnitelma ja pari hotellia pystyssä keskellä ei mitään. Ja sitten uudelleen Oravan JP:n kanssa ryyppäämässä 1990 luvulla. Kaupunki jonka pääelinkeino on turismi, joka on luotu aavikolle tyhjän päälle, jota ei olisi olemassa ilman turismia. Varsinkaan täällä Las Vegasissa ei pitäisi olla liikkeellä yksin ja vähintään 10-20 vuotta aiemmin.
Luin jostain, että Pariisissa (siis ihan oikeassa) köyhien ja rikkaiden asuinalueet erottaa siitä, onko parvekkeilla lautasantennit. Se on paitsi käytännön väline, köyhemmille myös status-symboli, joka kertoo, että sentään tähän on varaa. Varakkaiden alueilla sitä taas ei suostuta laittamaan vaikka tarvetta olisikin, juuri tuon ulkoisen merkityksen vuoksi. Amerikassa vähän samanlaista luokkajakoa todistavat hotellien/motellien tv- kanavat. Ero on hämmästyttävä: lähes järjestään parempien hotellien ensimmäisinä kanavina on CBS, MSNBC ja muut uutisiakin tarjoavat kanavat. Mitä rähjäisempi majatalo, niin koko koneesta ei löydy uutisia tarjoavaa kanavaa. Jos jonkinlaista kilpailua ja tosi-tv:tä, mutta ei mitään järkevää.
Onko sitten niin, että amerikkalaiset köyhät ovat rikkaita tyhmempiä ja heille vain tarjotaan kanavatarjontaa, mitä itse haluavat, on toinen asia. Tapaamieni ihmisten perusteella, en usko.
Toisaalta, nautin siitä, että hotellihuone on ihan viimeisen päälle, lämpöä ja aurinkoa 80 F (27 C), lämmin erämaan tuuli, mahtavat uima-altaat vieressä eikä mitään paineita tehdä mitään järkevää. Saan rauhassa kuunnella musiikkia, katsella Kummisetää (joka muuten tulee telkkarista, koko saaga) ja aamulla heräillä kun huvittaa. Eipä paineita tai huonoa omatuntoa jos jotain jää näkemättä.
Köyhän taivas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti