Tuli ihan vanhat tuomariajat mieleen kun pällähdin kuin vanha tekijä sisään Satin Dollsin tissibaariin New Jerseyn Lodissa.
Sitä ennen heräsin viimeiseen aamuun Murray Hillissä Manhattanilla. Oli vähän erikoinen olo, kun aloin pakkaamaan, mutta en ollutkaan lähdössä Tampereelle. Ensimmäisen kerran välähti mielessä, että olisi toisaalta kiva lähteä jo kotiinkin. No kohta sitten, 45 päivän päästä.
Uudestaan pakkaaminen oli ihan mukavaa kun sai pakata omien tarpeiden mukaan, ei tarvinnut huomioida lennon rajoituksia, nesteitä ja painorajoja. Olin suunnitellut meneväni Brooklyniin metrolla ja niin teinkin vaikka sateen tihku houkutteli ottamaan taksin. Olin varmaan säälittävä näky kun raahasin kahta matkalaukkua ja selässä vielä reppua yrittäen sulloutua niiden kanssa lähes täysiin metrovaunuihin. Ja samalla ymmärsin jälleen turistipotentiaalini ryöstäjien silmissä: White boy, joka asiaa alleviivatakseen liikkuu vielä Finland Basketball hupparissa. Suden kuva on vähän vihainen, mutta muuten näin peilikuvani metron ikkunoissa aikas nössönä.
Nyt oltiin niiden kotikentällä. Maan alla, jossa kerran tunnissa joku työnnetään valvontakameran katveesta junan alle. Ja puolentunnin välein joku saa puukosta, kuten sekin kaveri pari päivää sitten, kun jouduimme vaihtamaan junaa poliisioperaation vuoksi. Miksi siitä ei uutisoitu missään, kuten yleensä kovin hanakasti tekevät? Ei ihme, että elämme salaliittoteorioiden luvatussa maassa.
Jännitystä elämääni lisäsi kaveri jonka viereen jouduin seisomaan. Hän hoki jotain saagaa ja mieleeni tuli Samuel L. Jackson Pulp Fictionissa joka luki samat raamatun lauseet, tai Tapio Liinoja Raidissa joka vihelsi aina Maankorvessa kulkevi lapsosen tie, juuri ennen kuin tappoi seuraavan uhrinsa. Siitä syntyi karmea tunnelma, kun katsoja tiesi jo etukäteen, mitä tuleman pitää.
No, tämä kaveri Brooklyniin menevässä metrossa, joka tuli varmaan Queensista eikä Central Park Westistä, toimi samalla kaavalla, hän aloitti aina alusta kovalla äänellä saman hokeman ”I’m not a good guy, I’m bad, I’m very bad boy” jne. Ajattelin jo, että siinähän pahemman luokan sekopää, mutta kun hän aloitti saman veisun kahdeksatta kertaa tappamatta ketään, ymmärsin että hän onkin vain räppäri.
Selkä märkänä, ei pelon tai sateen kastelemana, vaan niiden saatanan laukkujen raahaamisesta pitkin metroasemaa jossa jouduinkin vaihtamaan junaa, kun sunnuntaina ei liikukaan samat linjat kuin arkena ja joista on opasteet seinillä. Sunnuntain poikkeusliikenne, mikä juna lähtee mistäkin ja menee mihinkäkin: aivan toivoton asia selvittää! Ei ihme, että New Yorkissa on niin paljon kodittomia.
Löysin lopulta Grand Army Plazalle vievään junaan ja sieltä jo eilen bongatulle Hertzin vuokraamolle. Ensin henkilökunta sanoi, että autoni tuleekin vasta kahden tunnin päästä, mutta kun kysyin hyvitystä ja joutuivat selvittämään josko antavat minulle toisen auton ja kuittaan sovitun auton vasta toisesta Hertzin toimistosta matkalta Washingtoniin, niin yllättäen varaamani auto tulikin takaisin etuajassa. En tiedä sainko jonkun toisen auton kun piti, ja että tarkoittaako se hyvää (jotenkin parempi kuin piti) vai huonoa (huollosta liian kauan pitkää matkaani ajatellen), mutta epäilen salaliittoteorioihin uskovana sekä ylenpalttista optimistisuutta kauhistelevana tietysti jälkimmäistä. Aika näyttää. En tiedä kumpi masentaisi enemmän, että sain romun auton vai se että olisinkin väärässä.
Kiljaisin riemusta Prospect Parkin reunalla kun istuin viimein autossa. Kaikki vaikutti oikein hyvältä, varsinainen road trip oli nyt päässyt todella alkuun! Sisilialaisten liikennekulttuuriin tottuneena pienet ruuhkat ja puolensa pitäminen sujuivat minulta jo hyvin. Pääsin kaupungista ulos tabletin voimin, tai siis Google Mapsin navigaattorin avulla. Alun perin minun piti pysähtyä ostamaan amerikkalainen navigaattori ensimmäisestä Walmartista, mutta niin hyvin pärjäsin tänään tuon Mapsin neidin kanssa, että teen sen vasta tarvittaessa.
Etukäteen en sitä halunnut ostaa, koska oli kuulemma mahdollista, että sellainen saattaisi löytyä integroituna autostakin, joka muuten on Toyotan Rav4 SUV (kuten pitikin). Ei löytynyt.
Navia ei missään nimessä kannata vuokrata näin pitkälle matkalle, paljon halvemmaksi tulee ostaa oma. Jos sen saa vielä myytyä eteenpäin San Franciscossa tai Dallasissa, niin vielä parempi. Mutta voi siis olla, että pärjään tuolla tabletillakin.
Ajoin siis Brooklynista Verrazanon siltaa pitkin Staten Islandille, jossa ensimmäinen tietulli maksoi 16$! Tyrkyttämäni dollari kädessä näytin hölmöltä ja mielenosoitukseksi annoin hänelle 50$. Siinähän sai, kapitalisti riistäjä, kaivella vaihtorahojaan! Oppii tietämään mitä tamperelainen Vappu merkitsee, ei pelkkiä puheita vaan myös hiekkaa kapitalismin rattaisiin.
Ensimmäisenä suuntasin Staten Islandilla Emerson Hillin hienosto alueelle, jossa poikkesin tapaamaan vanhaa Sisilian tuttuani Vito Andolinia, joka täällä on käyttänyt siis kotikylänsä nimeä Corleone, kuten aiemmin kerroin. Kivan näköistä aluetta, itseasiassa todella hienoa. Kaunista ja rauhallista.
Don Corleoneksi kutsuttu Vito juhli joku aika sitten tyttärensä häitä, mutta erityisjärjestelyt on saatu purettua. Siihen aikaan kuvissa näkyvä katu toimi parkkipaikkana jossa FBI kävi keräämässä ylös rekisterinumeroita. Minäkin tiedän monta pikkupoikaa jotka keräävät rekkareita, ei siinä sinällään mitään ihmeellistä. Lupauksista huolimatta ketään ei ollut kotona ja kun naapuriin tuli joku kotiin, ja katsoi minua niin kuin räppäri metrossa, päätin poistua ennen kuin alkaa lukea lorujaan.
Jotta osasin pois Donin mansionilta minun täytyi kirjoittaa navigaattoriin joku osoite saadakseni reittiohjeet. Joku voisi muuten keksiä niihin ominaisuuden ja pikanäppäimen jota painamalla se vaan opastaisi pois sieltä missä milloinkin on.
Koska oltiin Jerseyssä, ja minulle romantikkona yksi hienoimpia lauluja on Tom Waitsin biisi Jersey Girl, niin päätin lähteä pornobaariin.
Ainoa johon tiesin pääseväni pummilla, sijaitsi kyllä pirun kaukana Lodissa asti. Vajaa tunti yhteen suuntaan ruuhkista riippuen. Sen omistaja Tony on psykopaatti, mutta hänen consiglierinsa Silvion olen tavannut monta kertaa, mm. Barcelonassa ja Kilkennyssä Irlannissa. Olympistadionia ja Ratinaa unohtamatta myös niinkin eksoottisessa paikassa kuin Turussa. Silloin hän oli yhden Brucen consiglierina taiteilijanimellä Little Steven.
Poikkean Brucella huomenna. Hän on kova poika lauleskelemaan. Minulla on yksi biisi-idea, sävel vielä hakusessa, mutta sanat alkavat jotenkin näin, että ” ”I’m not a good guy, I’m bad, I’m very bad boy”
Mutta takaisin tissien pariin. Matkalla totesin, että Jerseyn pohjoisosan tienvarret ovat tosi rumia.
Vaan päästyäni Bada Bing nimiselle yö- ja päiväkerholle, huomasin sen vaihtaneen nimeä. Satin Dolls on tietysti myös hieno nimi ihan mille vaan, ei siinä mitään.
Susijengin huppari herätti heti omistajan Tony Sopranon (hassu sukunimi lihavalle miehelle, näyttää enemmän bassolta) huomion ja hän tuli kysymään miten voi auttaa. Sanoin etten voi vetäistä lärvejä kuten aikanaan Tammelan puistokadulla Pussy Catissa jätkien kanssa tehtiin aina Korisliigan (silloinen SM-sarja) runkosarjan päättäjäisissä. Siis tamperelaisten tuomareitten kesken, Helsingissä kiilloteltiin samaan aikaan vaan kenkiä.
Minulle ne olivat aina myös kauden päättäjäiset, muille ehkä vaan reippaampi ilta ennen pudotuspelejä.
Itse en oikein koskaan innostunut Pussy Catista, minä olisin mieluummin istunut pubissa. Olen siis ollut pystyyn kuollut jo yli 20 vuotta. Mutta kävinhän minäkin vanhan TAP-pankin pankkiholvin puolella ihan uteliaisuudesta, kun lapsena sinne ei päässyt vaikka oli säästötili. Mutta pankin aulassa tarjottiin jo silloin pennuille Jaffaa ja sai lukea Tex Willeriä.
Kerroin Tonylle, että haluaisin ottaa kuvia paikasta, mutta hänestä se oli huono idea.
Pornobaarissa ei saa kuvata! Ymmärrän kyllä, kukas sinne sitten enää tulisi kun toinen sääntö on, ettei saa koskea.
Sen sijaan hän myi minulle T-paidan. Kova kauppamies, vaikka hänen pääasiallinen toimeentulonsa taitaa tulla puhtaanapito-bisneksestä. Kaverini Silvio ei ollut paikalla, vaan muuttanut kuulemma Norjaan. No sieltä on lyhyt matka Göteborgiin, jos vaikka törmäämme heinäkuun lopulla siellä.
Otin pari kuvaa ulkoa. Aika karun näköistä seutua, mutta niin oli Tonykin.
Jersey Girlillä lavalla oli reisissä selluliittia, sen verran vilkaisin.
Reissun paras naiskokemus oli takana, joten lähdin ajelemaan hyvillä mielin kohti etelää, Asbury Parkia, johon olin mitoittanut seuraavan yöpymisen. Ajoin West Long Branchiin ja majoituin La Quinta Inn merkkiseen hotellin ja motellin risteytykseen. Tästä on muutaman minuutin matka sen laulajapoika Brucen vanhalle talolle jossa hänen kerrotaan säveltäneen Pate Mustajärven kuuluisaksi tekemän laulun Synnyimme lähtemään.
Iltapalaksi merisuolalla maustettuja perunalastuja ja Kitkat.
Hyvää yötä. Ja huomenta.
Heh, siinähän olisi hyvä biisin nimi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti