Aamusta palasin Notre Damen yliopistolle, jossa pääsin katsomaan Joyce Center-nimistä koripalloareenaa jossa parhaillaan harjoiteltiin jotain juhlatilaisuutta ja puheenpitäjä testasi kevennyksiään tyhjille penkeille.
Yliopistokoriksen kausi on ohi ja varmaan siksi minulle tarjottiin myös mahdollisuutta tavata joku heidän koriksen staffistaan. En kuitenkaan ehtinyt odottaa, kun minun piti päästä lähes saman tien matkaan kohti Chicagoa. Harmitti, että tämä osa reissusta jäi täysin suunnittelematta.
Minulla on kyllä yksi varapäivä ennen Yellowstonea ja yksi sen jälkeen (Yellowstonen hotelli täytyi varata jo syksyllä, että pääsi riittävän lähelle), mutta en uskalla käyttää sitä vielä, sillä aikatauluni Chicagosta Badlandsiin ja Mt Rushmorelle on niin tiukka, että se voi vaatia ylimääräisen huilupäivän väliin. Ajorupeamat ovat siinä välissä kaikkein pisimmät.
Notre Damen areena on yhtä hieno kuin koko kampus. Kaikkialla äärimmäisen siistiä, huoliteltua, ihmiset korostetun ystävällisiä ja voin vaan kuvitella millaisia miljardoonia tässä kaikessa on kiinni.
Amerikkalaiseen tapaan kaikkialla tuotiin esiin historiaa ja yliopiston arvoja.
Yliopiston aidatulla on hienon vanhan kirkon lisäksi myös hautausmaa, joka tuntui jo erikoiselta.
Ehkä se on niille ikuisille opiskelijoille, joita yhteiskunta on kieltäytynyt ruokkimasta koko elämäänsä ja he ovat kuolleet nälkään.
Notre Damesta lähdin käymään Michiganin puolella. Siihen ei ollut muuta syytä, kuin että saan bongattujen/käytyjen osavaltioiden listaan yhden lisää. Itsetarkoituksellisuus on tietenkin tyhmää, mutta jos joskus asiasta tulee puhetta, niin saanpa esittää yhtä isomman luvun. Ja kun matkaa rajan yli vain muutama maili, niin turhamaisuus suotakoon.
Ja tulipa Michiganissa vastaan ihan oikea Walmart, jota jo Washingtonissa siis kaipailin. Pääsin ostamaan täydennystä alusvaatteisiin. Olen heitellyt vanhoja sukkia ja kalsareita iltaisin pois, joten täydennystä oli viimeistään tänään pakko saada. Nyt ostin viidet bokserit (17,94$) ja peräti 20 paria sukkia (yht. n.20$)
Jos ovat hyviä, pesen ja pidän, jos eivät kevennän laukkua pitkin matkaa.
Sitten lähdin kiertämään Michigan järven eteläkärkeä kohti Chicagoa. Koukkasin sen verran laajemman lenkin, että ajoin Purduen yliopiston ohi. Mietin koittaisinko saada Kenny Loween yhteyttä, mutta kun en ollut ollenkaan varma tuntisiko hän enää minua, niin painoin kaasua. Eikä se yliopisto ollut ulkoa päin mitenkään erityisen houkutteleva. Että sen takia olisin mennyt.
Ajoin myös Valparaison yliopistolle, josta myös lähdin hetken pyörittyäni jatkamaan matkaa.
Nikkilän Antin vanha opinahjo oli Purduen tapaan semmoinen tavallisen kampuksen näköinen eikä lainkaan niin vaikuttava kuin Notre Dame. Jos seuraavassa elämässä synnyn ihmisenä, niin teen läksyt tunnollisesti päästäkseni Notre Damen opiskelemaan. Se, että syntyisin niin kovilla koripalloilijan lahjoilla…kyse on uudestisyntymisestä, ei ihmeiden tekemisestä. Ei sotketa nyt uskontoja toisiinsa.
Ja jos uudestisyntymiseen uskoisin, niin eiköhän minusta tulisi kuitenkin joku saarnipuu johonkin luodolle.
Indianasta ylitin Illinoisin rajan ja suuntasin Jolietiin, jossa oli Chicagon vierailun ykköskohteeni.
Vanha legendaarinen Jolietin vankila on jo suljettu, mutta kun kohdalle tulin, ei paikasta voinut erehtyä vaikka kasvillisuus oli päässyt vähän rehottamaan sen reunoilla.
Parkkeerasin Bluesmobiilini, tosin se nyt on japanilainen eikä erityisen tehokas, ei poliisijousitusta tai historiaa, vankilan portin eteen ja jäin odottamaan. Jakea ei kuulunut.
Puin aurinkolasit päähän ja pyysin yhtä michiganilaista kaveria, ristin hänet Elwoodiksi, joka oli kameran kanssa samalla asialla, Blues Brothers elokuvan kuvauspaikkoja bongaamassa, ottamaan kuvan kun asetuin Jaken asemaan vankilan portille.
Se oli minulle pyhä hetki, niin kuin pyhiinvaeltajalle pääsy muurin ääreen on.
Yes, I can see the light!
Jolietin vankilassa on kuvattu monia muitakin elokuvia kuin Blues Brothers, mm. Natural born killers ja
tv-sarja Prison Break (Pako muistaakseni suomeksi)
Vankilalla on karu historia. Se oli aikanaan 1900 luvun alussa Yhdysvaltojen suurin ja vangeilla oli traditionaaliset raita-asut. Vankila on suljettu lopullisesti vuonna 2000.
Pyörähdin Jolietin kaupungissa ja se markkinoi itseään Blues Brothersin lisäksi Historic Road 66:lla joka nykyään on ainakin tällä kohtaa tie nro 53. Kaupungissa/kylässä on useampia aiheeseen teemoitettuja ravintoloita sekä mm. puisto, jossa on tällainen vanha bensapumppu (kuva). Ja sitten oli jäätelökioski, jossa oli kyllä poikkeuksellisen hyvää jätskiä. Vähän ehkä köyhää kuitenkin kunnalta tai sitten en vaan löytänyt oikeita paikkoja.
Mutta ihan viehättävä paikka Joliet kyllä oli vaikka sen liikenne oli koko ajan sekaisin kun sen molemmat (? ainakin kaksi) nostosillat olivat koko ajan pystyssä. Laivoilla ilmeisesti yhtälaiset oikeudet
Lähteissä ajoin yhdessä kadun kulmassa ohi legendaarisen koripalloilijan George Mikanin patsaan ohi.
Siinä hän nosti kuuluisaa puolihookiaan pussiin. Ruuhkan takia ei toivoakaan pysähtyä ja kääntöpaikka olisi ollut monen mailin päässä. Jäi kuvaamatta.
Olin aamusta katsonut Booking.comista itselleni halvan, (55/yö verojen kanssa) mutta siistin ja ihan hyvin arvostellun motellin O’haren lentokentän luota. Koska viivyn siellä 2 yötä, halusin varmistaa kuitenkin että uskallan nukkua (että on siisti) ja toisaalta on hyvät yhteydet kylille. Ja mikä parasta, respan kaveri ehdotti minulle heti, että menen motellin shuttlella lentokentälle ja sieltä junalla downtowniin.
Katson nyt illasta ohjelmani läpi ja katson ovatko ns. must kohteet kävellen tavoitettavissa, mutta suunnitelma kuulostaa oikein hyvältä.
Motelli on todellakin lentokenttähotelli, koska jos joku kone aloittaa laskun liian aikaisin, minulta menee katto päältä. Mutta puhtaus on puoli unta, se on kunnossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti