Päivä 7:  Tramps like us

Kun silmäni mä auki saan ja avaan motellin verhot, on edessä lohduton näky. Jonkun autosta oli viety eturengas ihan ikkunani alla. Oma autoni oli parkissa hotellin toisella puolen, mutta kylmähermoisesti en käynyt edes katsomassa. En sille nyt kuitenkaan enää mitään voisi, joten turha antaa aamiaisen odottaa. Ja ehkä veivät tarpeeseen eikä perustaakseen Vianoria. Ei Vianorin takia, vaan muuten tuli mieleen, että minullahan ei ole enää autohuolia kotona ja että olin ennen eilistä ajanut autolla 1,5 kk aikaisemmin. Huusin kerran itselleni ”hei”!
Kertaakaan en ole autosta luopumista vielä katunut. Mutta sitten vasta tuli mieleeni, että jos se onkin naapurihuoneen nuoren parin auto ja rouva on mennyt ulos tupakille ja näkee kun avaan verhot ja tuulettelen siinä tukkapystyssä heidän epäonneaan.

Mannermaiséen aamupalaan Long Branchissa kuuluu paahtoleipää ja Philadelphia -tuorejuustoa (vaiikka se on ohjelmassani vasta huomenna) ja marmeladeja. Sekä tuoremehuja jotka olivat kyllä hyviä.
Kananmuniin en koskenut, näyttivät vaaralliselta.
New Jerseyn osavaltion lempinimi on Garden State. Nämä lempinimet tulevat muuten esille rekisterikilvistä. On myös kohtuullisen hyvä elokuva nimeltä Garden State. Se lienee kuvattu pohjoisessa New Jerseyssä, sillä siinäkin maisemat ovat rumia. Täällä Jersey Shorella on pääosin kaunista. Rekkareista tuli mieleen, että joku road trip bloggari suositteli vuokraamaan auton jostain muualta kuin NYC:sta jos lähtee ajamaan maan poikki. Kaikkialla sisämaassa ei kuulemma katsota hyvällä obamalaisia hienostelijoita. Alueilla, joissa ei ole kuultukaan vitsauksesta nimeltä Demokraatit (kuten Hande sen puki sanoiksi).
Onneksi puhun niin huonoa englantia, ettei kukaan voi luulla minua edes NYC:n taksikuskiksi.

Päivän teemana oli Bruce Springsteen ja etenkin muutamat hänen laulunsa. En siis sattumalta ollut yötä West Long Branchissa. Muutaman minuutin päässä, melkein rannassa on Brucen koti siltä ajalta kun hän kuulemma kirjoitti Born To Run albumia. Vaatimaton talo, mutta Brucen urahan ampaisi vasta tuosta suureen suosioon. Ja semmoiselle hipille ihan sopiva asumus.

Jo pian suuntasin kohti Freeholdia ja valtatie 9:’’ jossa ajamisen vapautta hän laulussa ihastelee. Koska tie on varsin tavanomainen valtatie jossa on paljon liiketoimintaa sen varsilla, se ei itselläni herättänyt mitään erityistä halua painaa tallaa pohjaan, kuten laulussa tehdään jo pelkästään musiikillisesti. Onhan tämä biisi tasan varmin tapa saada sakot suomessakin, kun vääntää vähän volyymia:
”Sprung from cages on Highway 9...”
Aika selvää että tästä tiestä on kysymys Brucen mielikuvissa. Koska valtaosa tiestä ei siis näytä tuollaiselta baanalta kuin tässä kuvassa ja kun Freeholdista pohjoiseen on näitä Raceway kylttejä yms. niin veikkaan, että aika näiltä kulmilta tuo Brucen kuvaama matka on kulkenut. Ja pohjoiseen jo senkin takia, että siellä on New York.
Eivät nokialaisetkaan nuoret suuntaa Vammalaan vaan Tampereelle.

Testattuani Rav4 kiihtyvyyden ja äänentoiston, siirryin akustiseen vaiheeseen ja poimin Google Mapsista etukäteen selvitetyistä ja merkityistä käyntipaikoista osoitteen 39½ Institute Street, Freehold NJ.
Siellä on jäljellä talo jonka edessä kuvattiin aikanaan My Hometown sinkun kansi (jonka B-puolella oli muuten Santa Claus Is Coming To Town). Aloin ymmärtää miksi osavaltiolla on lempinimensä.
Noita tyypillisiä keskiluokan omakotilähiöitä on loputtomasti. Siistiä, kaunista, pääosin hyväkuntoisia taloja.
Löysin talon, jonka nykyinen asukas tuli samaan aikaan ostoskassien kanssa kotiin. Hän ei suostunut ottamaan katsekontaktia, vaikka yritin, nähdäkseni hänen silmistään uskallanko kysyä äijältä, josko ottaisi minusta kuvan talonsa edessä. Että olisi saanut tungettua kädet taskuun, sillain coolisti.
Mutta kaveri ei tehnyt elettäkään. Ehkä meitä on käynyt siinä kulmilla rasitteeksi asti. En siis aukaissut suutani vaan tyydyin kuvaamaan itse ja koitin saada jonkinlaisen selfienkin aikaiseksi.

Sitten kiiruhdin etsimään paikkaa jossa olisi Wifi yhteys, nähdäkseni Pyrinnön ensimmäisen finaalin Kouvolassa. Katsoin että Golden Corral puffet paikka kuulosti tutulta, olisiko ollut sama ketju jossa käytiin aikanaan 91-92 jätkien, ja Niemisen JP:n johdolla, kanssa mähkimässä Floridassa. Oletin, että siellä isossa ketjussa on Wifi kunnossa. Hain kunnon mätön pöytään, mutta pettymys oli ankara kun talosta ei löytynytkään yhteyttä.
Ostamaani nettiä en uskaltanut avata ennen kuin saan varmistettua etten ”riko” sitä. Verizonin myyjä nimittäin neuvoi välttämään live-kuvaa. Selvitän vielä miksi.
Jäin siis live-seurannan varaan ja se oli piinaavaa seurattavaa. Mutta hyvin Pyrintö selvisi ensimmäisestä pelistä, joka meni jatkoajalle ja eroa jäi vain 2 pinnaa. Jos Kouvolassa ollaan hereillä, veikkaan että siellä hieman huolestuttiin. Ei tämän ensimmäisen pelin pitänyt näin tiukka olla. Pyrsä on aika kokenut kääntämään näitä sarjoja. Huoleen on ihan aihetta Kouvolassa.

Pelin jälkeen tuli kiire. Poikkesin pikaisesti Jersey Shore Premium Outletissa hakemassa Conversen liikkeestä yhdet kengät ja läjän sukkia.  Ja sieltä sitten saman tien tutustumaan Asbury Parkiin paremmin.
The Stone Pony joka on kuuluisa mm. Brucen nykyisin yksityisistä yllätyskeikoista. Aiemmin kävivät siellä usein keikalla ihan normaalisti bändinkin kanssa. Paikan edusta oli remontissa ja paikka kiinni, mutta pakolliset kuvat otettu.

Asbury Parkin Boardwalkilla oli hiljaista. Boardwalk on tuttu myös Sopranoksien ystäville, sillä Tony steppailee siellä ja näkee myöhemmin myös painajaisia sieltä tapettuaan ystävänsä Pussyn.
Unissa hän istuu noilla boardwalkin penkeillä.

Löysin yhden vanhemman rokkimiehen näköisen hemmon jolla oli paukkulasi kädessä. Kysyin, löytyykö mistään paikkaa josta saisin ostettua Greetings from Asbury Park, NJ postikortteja (siis Brucen ensimmäisen levyn kannen mukaan) tai muita alan matkamuistoja. Hän neuvoi Convention halliin jossa oli yksi matkamuistomyymälä auki ja sieltä ostin postikortteja, joita muutamille.
Lisäksi mukaan tarttui saman Greetings-teeman rantapyyhe ja lompakko.
T-paidat olivat niin itsetehdyn feikin näköisiä ja huonolaatuisia, etten ostanut. Ja onhan minulla jo tyylikkäät paidat Apollo-teatterista ja Dada Bingin tissibaarista. Ja Brooklyn Netsin huppari, mutta niitä nyt saa kaikkialta. Yritän pitäytyä hankkimaan vaan niitä, joita ei myydä Stockmannilla tai Intersportissa.

Kaupallisen tauon jälkeen aloin suunnata kohti Atlantic cityä, mutta sitä ennen oli vielä poikettava yhdessä ihan ykköskohteessa: 10th avenue/E street kulmassa. Paikka on Asbury parkista rantaa pitkin etelään, Belmarin kaupungiosassa.  Siellä on pieni hiljainen risteys jossa on kirjasotauton jälkeen pienin kirjasto jota olen koskaan nähnyt. Mutta risteys on erityinen sillä sieltä E Street Band sai aikanaan nimensä.
Tarinan mukaan ko. kulma oli sovittu keikalle lähtö paikka. Ja aina joku oli myöhässä, joten ajoissa ehtineet pohtivat odotellessaan miksei bändin nimi voisi yhtä hyvin saada kadusta nimensä.
Yhtä todennäköistä on, että nimi tulee silloisen kosketinsoittajan äidin osoitteesta, jossa bändi reenasi autotallissa.
Keikkabravuuri (ja Born To Run albumin biisi) 10 th Avenue Freeze Out liittyy myös tuohon kyseiseen Belmarin lähiöön. Todennäköisesti juuri tuohon risteykseen.
Jouduin tovin odottelemaan, että paikalle tuli lenkkeilijänainen jota tohdin häiritä ja hän tiesi kyllä heti mistä on kysymys. Itse asiassa vasta hänen vinkistään huomasin selkäni takana kirjaston nurmikolla olevan ison kitaran joka liittyy kylä tutuksi tyyppiseen kierrokseen.

 
 Vaan sitten olikin jo aika suunnata kohti Atlantic Cityä. Se on uhkapelien ja pelaamisen sekä huvielämän keskus itärannikolla. Se oli sitä jo ennen Las Vegasia ja on edelleen, vaikka Vegas onkin vienyt ykkösaseman maassa. Atlantic cityssä on samantapainen Boardwalk kuin monessa muussa paikassa itärannikolla, varisnkin Jerseyn alueella, mm. Asbury parkissa.  Tullessani kaupunkiin, siellä oli melkoinen sumu.
Hotellini on pari korttelia rannasta, mutta menen käymään rannalla vasta aamulla. Nyt sinne ei ollut järkeä mennä sillä tuskin siellä nyt liikkui reissun kolmannen mafioson Nucky Thompsonin porukkaa.
Onneksi kieltolaki ei ollut enää voimassa, joten poikkesin hotellin viereisessä pubissa.
Harvoin missään näkee sellaista naamagalleriaa seinillä. Kuvissa talon isäntä tai tarjoilijat esiintyivät kymmenissä valokuvissa yhdessä LeBron Jamesin, Paris Hiltonin yms. poliitikkojen, näyttelijöiden ja urheilijoiden kanssa.
Atlantic Cityllä tosiaan on asemansa Yhdysvaltojen viihdeteollisuudessa kun yksi pubi saa noin paljon noin nimekkäitä vieraita. Olin pettynyt, kun tarjouduin kuvaan tarjoilijatytön kanssa, mutta hän epäili, ettei se päätyisi seinälle. Kysyin, ettekö tunne minua. Hän sanoi ei.