Hieno päivä, inspiraatiostani huolimatta. Tai sen vuoksi.
Olin etukäteen varannut motellin Joshua Treestä (vaikka itse olen Yucka Treelta). Syy tähän käy ilmi vähän myöhemmin. Las Vegasissa, annettuani portiäärille käskyn noutaa laukkuni ja viedä ne autooni sekä ajaa auto hotellin oven eteen klo 10AM, päätin hankkia elämääni sisältöä taas erämaasta. Päätin ajaa Death Valleyn kautta, vaikka se tietääkin taas pitkään päivää.
En alun perin ollut suunnitellut Death Valleyta reittiini, koska epäilin saaneeni tässä vaiheessa preerioista ja erämaista tarpeekseni. Vaan ei, sieluni suorastaan huusi kiviä, kuivuutta ja kituvia kasveja kuten yksinäinen kojootti. Olin sikäli miettinyt vähän huonosti, että Joshua Treehin on vain reilu parin tunnin ajomatka ja jos sitten käykin niin ettei siellä olekaan muuta nähtävää kuin tuo motellipahainen, voisi tulla yhtä tyhjänpäiväinen päivä kuin Las Vegasissa. Kaipasin elämääni sisältöä.
Vegasista ajaa Death Valleyn laitamille parissa tunnissa. Oli hieman huolestuttavaa seurata kun lämpötila auton mittarissa kipusi kipuamistaan. Muistin lukeneeni jostain ohjeita, että auton renkaiden paineita pitää laskea, ilmastoinnit sulkea jne. kun menee tuonne maanpäälliseen helvettiin.
Death Valley on nimittäin Yhdysvaltojen kuumin paikka ja kuumimpia myös maailmassa. Lisäksi ilma on hyvin kuivaa kun Tyynen valtameren kosteus ei osaa kivuta vuoriston yli.
Pyysin Visitor Centerissä rangeria tekemään hyvin nopean aikataulun vaatiman reittisuunnitelman. Nuo rangerit ovat kaikissa puistoissa ihan ehdottomia apuja turistille! Heiltä kannattaa aina kysyä neuvoa, missä sitten kulkeekin. Ja he tuntuvat olevan ylpeitä osaamisestaan. Syystäkin.
Ensin suuntasin Yhdysvaltain syvimpään kohtaan Badwaterin laaksoon joka on liki 900 metriä meren pinnan alapuolella. Siellä pitäisi olla järvi, mutta varmaan kiehunut kuiviin, kun mittari näytti 102 astetta. Järven sijaan se vaikutti kyllä enemmän mereltä, tai siis jos siellä olisi vettä ollut, koska maa oli suolan peittämää ja se kimalsi paikoin kuin kristalli. Kävelyreitti ei ollut järjettömän pitkä, noin normaalisti, mutta siinä aivan käsittämättömässä paahteessa kysyin kaksi kertaa vastaantulevilta paluumatkalaisilta, että kannattaako jatkaa. Kaikki vakuuttivat, että kannattaa. Sitten kolmannet sanoivat että voit jo kääntyä takaisin, edessä ei ole mitään uutta. Tai siis mitään muuta kuin erikoinen tunnelma. Enpä ole tällä reissulla hikoillut noin pahasti vielä missään.
Asiaan vaikutti myös se, että tiedostin koko ajan aikataulukiireeni ja kävelin tuplaten kovempaa kuin muut.
Mielessään jotkut selvästi pohtivat, kuka tulee tänne asti ja sitten pitää tuommoista kiirettä?
Tiesin oikean vastauksen, minä.
Kummasti taskulämmin vesikin maistui. Kylmää en ostanut, koska protestoin Visitor Centerin vieressä olevan ainoan kaupan pitkiä jonoja. Ehkä jonain päivänä opin, että on vaan pakollisia asioita, jotka pitää hoitaa vaikka tekisi mieli äänestää jaloillaan ja kääntyä ovelta.
Mutta selvisin siis hengissä ja yhtä elämystä rikkaampana.
Jatkoin parin aavikon erikoisuuden kummastelulla, mutta en ihan ymmärtänyt niitä kuin maisemaksi. Sitten ajellessani laskeskelin, että kun täältä ajan tuonne tunnin, sieltä kaksi tuonne ja tunnin vielä tuonne, sitten varsinaiseen siirtymiseen aavikon kansallispuiston laidalta menee melkein 4 tuntia…nyt tuli kiire!
Jätin loput kivet katsomatta, mutta yhden halusin vielä nähdä. Hiekkadyynit joille Jim Morrison vei tuoreen bändinsä aikanaan polttamaan peyotea (narkkariystäväni voivat täsmentää menikö ilmaisu oikein) ja viimeistelemään biisin The End.
Kovin pitkälle en siellä viitsinyt enkä ehtinyt kiivetä, mutta tunnelmaan pääsin kyllä.
 |
| This is the end...tai niin sitä luulisi, mutta... |
Sitten taas mentiin.
Suosittelen ehdottomasti Death Valleyta kaikille ystävilleni. Erityisesti vihamiehilleni, jos joku sellaiseksi tunnustautuu. Ensimmäisiä suosittelen ostamaan aina kylmää vettä kun mahdollista, jälkimmäisiä pitäytymään taskulämpimässä.
Mutta molempia neuvon - ei - käsken, ajamaan pois läntisen sisäänkäynnin kautta, olikohan Panamint Springs tms. Aivan järjettömän hienot maisemat jälleen. Road tripin todellista fiilistä!
Löysin paikan josta sain nettiyhteyden ja lähetettyä Joshua Treen hotellin sähköpostin, että saavun myöhään. Sain myös ladattua Google Mapsin kartan ja jollain ihmeellisellä tavalla, se seuraa kulkuani ja antaa ohjeita, vaikka sammutankin kalliin Verizonin liittymäni.
Amerikkalaiset ovat tehneet muuten tolkuttoman määrän maileja teitä joissa ei liiku kukaan. Tänäänkin olin monta kertaa varmaan 10 mailin mittaisella suoralla, aukealla jossa ei näkynyt ketään. Siinä ajellessa mietin, että tänne jos auto sammuisi ja kun peräluukun 70 asteiset vedet loppuisivat, niin tännehän kuivuisi ja kuolisi. Kukaan ei olisi todistamassa läskin sulamista, sitten ylikypsymistä ja lopulta höyrystymistä ilmaksi.
Kuumaksi ilmaksi. Ei täällä ole edes elukoita, jotka söisivät pois, jatkaisivat elämääni toisessa muodossa.
Vaan sitten, yhtäkkiä tiellä on jotain, koira? Ei, se on kojootti. Äkkiä jarrua ettei jää alle, sillä haluan kuvan elävästä kojootista. Siinä se löntysteli suu auki, kieli pitkällä, kuin minä tuntia aikaisemmin Badwaterin montussa. Katsoimme hetken toisiamme, kun avasin auton ikkunan. Sanoin sille tamperelaisittain ”Moro” ja otin kuvan. Kaveri katsoi pää kallellaan kuin eräs Uudenkaupungin Korihaitten takavuosien nimeltä mainitsematon pelaaja saadessaan virheen, siis silloin tuomariaikoinani. Molempia silmiin katsoessa tuli kuitenkin hetkeksi tunne, että se ymmärtää, kun puhun sille.
Sierra Nevadan vuoriston kupeessa matka taittui jo sitten nopeasti. Vuoret erottavat Kalifornian rannikon ja autiomaan. Ne olivat keränneet taas pilviä ja melkein satoikin, ihan muutama tippa tuulilasiin.
Minulla meinasi tulla tippa linssiin, kun katselin kaunista auringonlaskua erämaassa jota en osaa edes nimetä. Aika lähellä Joshua Treeta se jo oli. Olisikohan ollut Johnston Valley tms.
Siellä oli yhtäkkiä isoja kiviröykkiöitä joihin oli maalattu tekstejä, tyyliin ”Barack loves Michelle” tai ”Donald loves Ivana, who loves his money too”. Paikalla oli myös parkissa muutama Monkey-mopo. Ilmeisen suosittu teinien kutemispaikka. Mieleeni tuli kun aikanaan Italian Rivieralla mahtavassa Cinque Terressä törmäsin vastaavaan rakkauden muuriin, johon muiden joukkoon kirjoitin kauniisti ” Kössi loves Emmanuelle 1&2 (3rd is boring)”
Pääsin lopulta perille 29 Palms nimiseen kaupunkiin. Robert Plant on tehnyt ihan samannimisen biisinkin, jonka nimi on osuvasti 29 Palms.
No nyt aiheeseen: varasin aikanaan, ihan reissuni ensimmäisten joukossa, huoneen motellista nimeltä Harmony Motel. Sen erottaa muista se, että tänne on aikanaan irlantilainen rokkiyhtye U2 eristäytynyt kirjoittamaan toiseksi parhaan albuminsa (Achtung Babyn jälkeen), aivan ehdottoman klassikon Joshua Tree. Motelli on viehättävän pieni, ainakin näin pimeällä ja pihassa on tosi mukava istua ja juoda viileää olutta sekä kirjoitella päivää muistiin. Voin hyvin kuvitella joko Bonon tai Edgen, tai muun bändin jäsenen istuneen tämän saman huoneen edustalla, samojen itikoiden syötävänä. Veriveljiä.
Samalla pohdiskelin pitkästä aikaa yksin olemista ja yksinäisyyttä. Itse löysin rauhan vajaa 20 vuotta sitten, kun opin olemaan välittämättä ympäristön huolestuneisuudesta. Ja aika pian taisi myös tuo ympäristö oppia, ettei asia kyselemällä tai painostamalla muutu.
Pienenä poikana, alle kouluikäisenä, olin hoidossa vanhalla lapsettomalla pariskunnalla, Antti ja Saimi, jotka kertoivat vanhemmilleni olevansa niin tyytyväisiä minuun, kun hoitamiseni oli niin helppoa. Saatoin kuulemma istua tuntikausia matolla ja leikkiä pikkuautoilla vaatimatta sen kummempaa huomiota.
Tunnen kaverin. Pärjään itsekseni edelleen erittäin hyvin, siksi uskalsinkin 7 viikon reissulle yksin lähteä. Aika moni ystäväni, niin nainen kuin mies, sanoi ettei uskaltaisi yksiin tällaiselle reissulle lähteä. Ymmärrän hyvin, kyllä minuakin moni asia epäilytti, mutta nyt kun takana on 4 viikkoa ja edessä vajaa kolme, niin tiedän jo pärjääväni. Miten pönttö kestää yksinolon, on se kysymys, jota olen testannut jo aikaisemmin vajaan 3 viikon reissulla Euroopassa ja 2 viikkoa Sisiliassa. Olen edelleen se sama pikkupoika joka istuu maton reunalla ja leikkii mielikuvituksensa kanssa.
Joku aikoinaan kirjoitti, että esim. Raamatun käskyt olivat aikanaan käytännöllisiä, eivät moraalisia. Ne on annettu yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi. Älä tapa, älä varasta, älä himoitse toisen puolisoa…. kaikki tällainen toiminta häiritsee yhteisön elämää. Totta ja käytännöllistä.
Ei siis sen kummempaa moraalista ajattelua, vaan yhteisön edun tavoittelua. Aika käytännöllisesti yksin eläminenkin käy, se vaan on pirun kallista varsinkin näin reissussa. Jos ei tunteet sekoita, tunne yksinäisyyttä, ei yksin elämisessä ole mitään vikaa. Voi esim. helpommin toteuttaa unelmiaan.
Kun katselin tänään auringonlaskua matkalla Joshua Treehin, mietiskelin että jo kohta Japanissa tuo sama aurinko joka laskee täällä, on nouseva aurinko siellä. Välissä meri, tyyni toistaiseksi.
Siellä mihin Yhdysvallat pudotti ensimmäiset ydinpomminsa, missä presidentti Barack Obama, parhaillaan, ensimmäisenä Yhdysvaltain presidenttinä uskaltaa mennä kohtaamaan niiden ihmisten katseet ja reaktiot, joiden lapset kärsivät edelleen sen totaalisesta tuhosta. Että se sitten kuitenkin oli hyväksi…Vaikka niin olisikin, niin hyväksyttävä on, että kaikki eivät sitä hyväksy.
Japanialaiset ovat ritarikansaa ja kohtaavat vastoinkäymiset ja tappiot kunnialla. Enemmän huolestuttaa, että amerikkalaisista iso osa ei ymmärrä asioiden merkitystä. Huono voittaja on seuraavan sodan häviäjä, sanoi Sunzin sodankäynnin opas. Tai ainakin siihen suuntaan.
She is liberty
And she comes to resque me
Hope, faith, her vanity
The greatest gift is gold
- U2 : In God’s country
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti