Päivä 36:  Los Angelesin usvassa

Havahduin meren kohinaan ensimmäisen kerran ennen kuutta. En katsonut kelloa, mutta aurinko ei ollut kuitenkaan vielä noussut. Nukahdin uudestaan ja erittäin hyvin nukutun yön jälkeen tokenin aamupalalle yhdeksän jälkeen. Se oli täällä surffarien ja hippien valtakunnassa oikeastaan aikaisin mahdollinen, ettei erotu porukasta liikaa.

Aamupala talon katon terassilla oli ikimuistoinen, ei tuoremehun, teen, bagelin tai banaanin takia, vaan Venice Beachin upeiden maisemien. Aurinko oli pilvessä, mutta sen oli luvattu ilmestyvän taas puolilta päivin. Olin ajatellut tänään kuitata mahdollisimman monta ns. pakollista bongattavaa. Samalla saan jonkinlaisen kokonaiskuvan Los Angelesista.

Ajoin muutaman mailin rantaa pitkin Santa Monican vielä kuuluisammalle rannalle. Siellä yksi tärkeä nähtävä oli Route 66 tien päätöspiste, joka sijaitsee Pier:n alkupäässä, kuitenkin selvästi laiturilla.
Vaikken ajanutkaan 66:sta pitkin kuin pariin otteeseen (Jolietissa Illinoisissa ja Seligmanin nurkilla (Arizonassa) niin katsoin kuitenkin paljon pidemmän road tripin matkaajana hyväksi kuitata tämänkin tolpan.

 Kävelin arvokkaasti kuluneen puisen laiturin päähän asti, jossa oli lukuisia kalastajia ja yksi mainio vanhempi mies soittamassa blues/kantri/soul sähkökitaraa ja tekikin sen todella hyvin. Lauluääni oli komean karhea ja kitara soi kovasti Lucillen tavoin, jos Mr. B.B.King sallitte vertauksen. Meinasin jo ostaa CD:n, mutta tyydyin heittämään tipin. Meressä laiturin päässä pari merihyljettä (?) viihdytti lapsia. Ja minua.

Takaisin kävellessäni tapasin erään herran joka huusi minulle jotain. Hän ei näyttänyt kerjäläiseltä ja meninkin kysymään asiaansa. Mies halusi tietää soittiko hänen tuttunsa laiturin päässä, kun hän on jo 90-vuotias eikä jaksa kävellä sinne turhaan. Herra kuvasi ystävänsä soittotaidon lähes samoin sanoin kuin itsekin olin hänet kuullut. Hän kertoi olleensa II maailmansodassa mm. Belgiassa ja Hollannissa.
Hän arveli minun olevan saksasta. Sitten kävimmekin koko reissuni yksityiskohtaisesti läpi. Hän kysyi mitä teen elääkseni. Sitä on minulta muutaman kerran kysytty.
Hän innostui kovasti kun kerroin harrastuksestani joka on nyt muuttumassa työksi.
Hän kertoi olleensa tenniksenopettaja, ihan siis parhaiden, huippujen.  Istuin alas kuuntelemaan hänen juttujaan ja hän nousi välillä ylös näyttääkseen jotain jalkatekniikkaa tai käden lyöntiliikettä, joka monilla nykypelaajillakin on kuulemma virheenä.
Sitten puhuttiin koripallosta ja Clippersien pelaajan huonoista vapaaheitoista. Oltiin yhtä mieltä, että vapaaheittojen opettamiseen liittyy 3 asiaa:  1) hyvän heittotekniikan omaava on yleensä myös hyvä vaparien heittäjä 2) niitä pitää harjoitella myös hengästyneenä/rasittuneena 3) pitää harjoitella paineistettuna (”pakko laittaa sisään”), kannustimia/rangaistuksia käyttäen
Istuin herran kanssa yli 45 min enkä olisi lähtenyt vieläkään, mutta pysäköintiaikani oli päättymässä. Tapasin aikanaan pari maihinnousussa mukana ollutta herraa Normandiassa, nyt tapasin kolmannen. Siitä aiheesta jos olisin päässyt puhumaan, niin olisin maksanut vaikka pysäköintisakon, mutta herra ei selvästikään halunnut sodasta enempää jutella, vaan vaihtoi aina tennikseen, korikseen tai reissuuni, kun yritin vaihtaa aihetta. Olipas mukava jutella ihan asiaa jonkun kanssa, eikä pelkkää small-talkia tai jättää tippiä keskustelun päätteeksi.

Santa Monica on hienostuneempaa, enemmän lapsiperheiden ja perusturistien kulmaa, kuin Venice Beach, joka on selvästi nuorempaa, persoonallisempaa ja värikkäämpää, ihan kaikin tavoin.

Sitten suuntasin Brentwoodiin katsomaan taloa jossa Marilyn Monroe kuoli. Se on nykyisin ihan yksityisessä asuinkäytössä enkä tietenkään olla häiriöksi. Ajattelin vaan ottaa pari kuvaa muurin yli ja häipyä nopeasti paikalta. Talo sijaitsee kapean kujan perällä, jossa oli erittäin ahdasta kääntää autoa ja kun naapurissa oltiin kotona ja pihalla, katsoivat mitä minä siellä pyörin, niin en kehdannut edes nousta autosta. Nappasin vähän kauempaa yhden kuvan.  Marilynin kuolin talo on siis tuolla vasemmalla puolen, muurin takana.

Miksi olen Marilynistä kiinnostunut, joku saattaa kysyä. No olihan Marilyn tietysti harvinaisen kaunis nainen sen aikakauden naiseksi. Kauneusihanteet kun ovat hieman vuosien saatossa muuttuneet. Mutta enemmän Marilyn kiinnosta, koska hän liittyy siihen samaan myyttiin mihin Kennedytkin.
Voin vaan kuvitella kuinka Robert Kennedy käänsi autoaan yhtä nolona kun perille päästyään näki veljensä olevankin siellä jo kylässä, ja yritti suorittaa kääntymisen yhtä huomaamatta kuin minäkin.
 
Sitten suuntasin Beverly Hillsiin, jonka entinen omistaja laulaa lurautti joskus
”I bought a bourgeois house in the Hollywood hills
With a trunkload of hundred thousand dollar bills
Man came by to hook up my cable TV
We settled in for the night my baby and me
We switched ’round and ’round ’til half-past down
There was fifty-seven channels on notin’ on”

Bruce myi talon joku aika sitten, mutta olihan se mukava nähdä kun on lauluunkin päässyt.
Kulmakunta on jo itsessään aika porhoa, mutta en erityisesti voi sanoa tykänneeni. Hienoja taloja, joo joo, mutta jos minulla olisi noin paljon rahaa, rakentaisin taloni kyllä muualle kuin LA:n saastepilveen, joka on nimittäin todella järkyttävä. Sen näin erityisen hyvin, kun kävin katsomassa Hollywood kylttiä Observatorion vuorelta. Rantaan asti sieltä ei näe, saati merelle, vaikka sen pitäisi näkyä kyllä noin korkealta helposti.
LA:ssa ongelma on vielä pahempi kuin muualla Yhdysvalloissa, koska se on pientalovaltaisempaa, se on sellainen amerikan Espoo, jossa ei ole yhtä varsinaista keskusta vaan keskittymiä on ympäri kylää ja jokapaikkaan on käytännössä mentävä autolla. Vaikka metrolla pääsisi kulmille, niin usein siirtymä kaupunginosan sisällä on kuitenkin niin pitkä, ettei metroa voi suositella niin kuin vaikkapa New Yorkissa.
Jotainhan LA:n täytyy tuolle ongelmalle tehdä, ei täällä asuminen voi olla terveellistä kenellekään.

Hollywood kyltti oli minulle pelkkä bongaus kohde enkä viitsinyt kävellä yhtään ylimääräistä sen takia. Ajoin vuorille legendaarista Sunset Boulewardia pitkin. Se oli ihan tavallinen katu, siis noin ulkoisesti ja liikenteeltään. Kuvittelin sitä jotenkin hienommaksi, vaikeammaksi liikenteellisesti ja että se olisi täynnä turisteja. Vaan ei, vilkas katu kyllä, ja turistejakin varmaan, mutta eivät he mitenkään erottuneet katukuvasta. Tutustun siihen vielä paremmin torstaina, kun menen kulmille LA:n viimeiseksi yökseni.

Yhtälailla yllätys oli Hollywood Bouleward, ns. Walk of fame, joka näytti ainakin siltä osin kun minä näin, olevan ihan tavallinen katu. Jalkakäytävien reunat (tampereeksi rotvallit) olivat paikoin viimeistelemättömiä ja pysähdyin sattumanvaraisesti paikkaan johon uskalsin auton hetkeksi jättää, napatakseni parista tähdestä kuvan. Ensimmäinen oli Angela Lansbury (Murhasta tuli totta) ja toinen olikin sitten jo Jimi Hendrix.
Mutta siis yllättävää miten täällä ei ole tehty näistä maailmankuuluista tähdistä tämän juhlavampaa juttua, kun se homma nimittäin kyllä osataan, kuten on nähty.

Illalla kiertelin vielä Venice beachillä. Kävin näyttämässä hauiskäännön mallia kuuluisalla muscle beachilla ja dominoimassa koriskenttää. Olivathan kaverit ihmeissään, kun olivat ihan varmoja, että pääsevät piilokameraan ja että todellisuudessa olen joku naamioitu NBA-pelaaja. Alku meni hyvin kun he esittivät  olevansa mukana juonessa, kun en esittänyt mitään ihmeellistä. Sitten he alkoivat kummastella vitsin pituutta, kun en missään vaiheessa alkanutkaan esittää mitään kikkoja, vaan lähdin ostamaan kala-tacoja. Sanoin lähteväni surffaamaan ja kaverit olivat, että just joo.

Hotellin netti toimii hyvin, jopa naapuri kapakan terassilla, joten surffasin huomisen ohjelman kartalle kaikki loputkin The Doors kohteet. Huomisesta tulee Liskokuninkaan päivä!

Hotellini Venice on the beach