Päivä 37:   Venice Beach ja Jim Morrison

Nautiskelin jälleen aamiaisen poikkeuksellisen hienoissa maisemissa, hotellini terassikatolla.
Aurinko olisi ollut kiva lisä, mutta lämpö riitti silti ja vaimea tuuli oli lämmin.

Vesirajassa mies seisoi paikallaan hievahtamatta. Sitten hän lähti juoksemaan rannan suuntaisesti.
Heti näki, että hän osaa juosta. Käsien liike vei liike-energiaa eteenpäin, polven nousu ja jalan ojennus antoivat askelpituutta, silti askeltiheys pysyi kiitettävänä ja siinä säilyi rytmi. Ei mennyt loikkimiseksi.
 Sitten mies pysähtyi ja juoksi takaisin. OK, kaveri otti vain lämmittelyvetoja.
Mies alkoi tehdä elastisia venytyksiä ja aktivoivia lihaskuntoliikkeitä. Tuttuja mm. Mäkisen Leevin meidän mikropojille vetämistä harjoitteista jotka valmistavat harjoitukseen tai peliin.
Mietin mihin tuo mies valmistautuu. Sitten hän levitti kätensä ja otti vastaan meren voiman. Äkkiä hän nöyrtyi vahvempansa edessä ja painoi päänsä alas, kuin rukoilisi.
Sitten minulla välähti, hän aikoo kävellä mereen. Nousin ylös, etsin puhelinta taskuistani ja mietin mitä huutaisin. Ei hän minua kuule meren huminalta.
Äkkiä mies lähti juoksemaan päin aaltoja ja todentotta syöksyi meren syleilyyn. Hän otti muutaman vedon kohti Kiinaa ja kääntyi takaisin. Sitten hän kahlasi rantaan ja alkoi kuivata itseään.
En vieläkään tiedä miksi kuvittelin taas pahinta.

Sitten aloin yksin nauraa räkättää, kun oivalsin, että aika harva kai tekee alkulämmittelyn ja venyttelyt ennen itsemurhaansa. Paitsi jos haluaisi vaikeuttaa polisin työtä kun kuolinaikaa määrittäessä kuolon kankeutta ei olisikaan normaalisti.

Meri, ota ja vie minut!

Toisella puolen rantaa näin kahden miehen istuskelevan sannalla. Toinen alkoi ujonnäköisesti laulaa tai lausua
Let's swim to the moon
Let's climb through the tide
You reach your hand to hold me
But I can't be your guide
Toinen eleistä päätellen selvästi innostui. He nousivat ja kävelivät Ocean Front Walkille ja hotellini ohitse, kulman taakse johonkin noista lukemattomista baareista miettimään bändin perustamista.
Toisella UCLA:n paita, varmaan opiskelukavereita. UCLAssa, tuossa 30 min päässä, muuten oli tänään kouluampumistapaus, jota selvitellään vieläkin. Ainakin kaksi kuoli.

Toinen miehistä tuijotti hetken tuota keltaista liikennemerkkiä, joka on kieltämättä absurdi.

Hotellini (Venice on the beach) erottaa beachista kapea väylä jota kävelee, juoksee, polkupyöräilee, rullaluistelee, kelaa, skeittaa tai lentää vastaan koko maailman kansallisuuksien kirjo. Naapuritalon hippipariskunta avaa verhot ja hieroo silmiään, ohi kulkee kehonrakentaja ilman paitaa, sotaveteraani irrottaa tekojalkansa ja laittaa sen anovan näköisesti lippiksensä viereen. Muutaman metrin päässä vanhempi partainen herra avaa flyygelinsä kannen ja alkaa soittaa ikivihreitä. Japanilainen turisti ottaa kuvan, kuinkas muuten. Tajuaa onneksi antaa tipin. Muutama liian pitkään juhlineen nuoren miehen seurue yrittää jututtaa ohijuoksevaa tyttöä.
Aasialainen kaunis koiria ulkoiluttava nainen huomaa kun katseeni juuttuu häneen.

Sitten rantahiekkaa ajaa kovaa vauhtia lääkärien auto ja kaartaa hiekalta kadun puolelle kulman taakse. Pian helikopteri tulee perässä vain vähän palmujen yläpuolella. Se tuntuu lentävän vesirajassa. Tähyävät varmaan haita kun sellainen oli täällä jossain pyörinyt ja jotain lasta uutisten mukaan näykkäissytkin.
Eläimet ovat muutenkin päässeet uutisiin, kun eläintarhassa pieni poika oli kiivennyt tai ryöminyt aidan toiselle puolen ja pudonnut gorillojen häkkiin. Telkkarissa näytellään videota kun gorilla raahaa poikaa perässään ja heittelee kuin räsynukkea paikasta toiseen.  Poika selvisi hengissä, apina ammuttiin. Sen oikeutuksesta keskustellaan yleisesti. Vanhempien vastuuntuntoa kyseenalaistetaan minusta turhankin kovaa. Ei se syyllistämällä parane ja emmehän me aidosti tiedä mitä on edes tapahtunut.

Tunnelma on omalaatuinen. Kuin olisi mukana elokuvassa. Rannassa on paljon taloja jotka ovat vanhoja ja tyylikkäitä, sitten muutama modernimpi mutta kyllä nekin tuohon sekamelskaan kummasti sopivat.

Avaan radion ja mieleni palaa 80-luvun alkuun, kun Salon Jani ja Vuorenmaan Jusse sekä kumppanit luokkaretkellä soittivat The Doorsin Light My Firea ja Alabama Songia bussissa kasettisoittimesta.
Sen täytyi olla Turun reissu sillä sen jälkeen emme päässeet enää mihinkään retkelle, koskaan. Biisit jäivät soimaan päähäni ja ovat soineet jo 35 vuotta.
Light my fire sävelmään olin ihastunut jo vuosia  aiemmin, kun se soi Käpytien squash-hallin kahvilan levyautomaatista parilla kolikolla Baccaran esittämänä, mutta nyt erikoinen urkusoundi, laulajan rajuus ja hienot melodiat vaikuttivat huumaannuttavasti. Käpytiellä taas olimme katsomassa nuoren suomalaisen naishuippupelaajan jalkoja. Sitten kun muut kehuivat Morrisonin sanoja hienoksi runoudeksi, liityin ensin kuoroon ymmärtämättä yhtään mistä oli kysymys. Osa niistä on auennut myöhemmin, mutta iso osa ei. Kielitaitoni, amerikkalaisen kulttuurin tuntemukseni jota teksteissä olevien viittausten ymmärtäminen vaatisi, ei kaikkeen riitä.
Mutta musiikki ja yksittäiset rivit saavat The Doorsin musiikin tuntumaan edelleen mystiseltä. Kuin sellaiseen sirkuksen tai Santa Monican Pierillä pyöritettävään  soittorasian soundiin yhdistettäisiin espanjalainen sähkökitaristi ja sekopäinen blueslaulaja, jonka ääni ei soi varsinaisesti ollenkaan, mutta kuulostaa silti hyvältä.

The Doors on yksi niistä harvoista joiden koko tuotanto minulla on ollut ensin kasetilla, sitten LP-levyllä ja vielä CD:llä.  Ja nyt tietysti Spotifyssa suosikkien joukossa.
Led Zeppelin myös….onkohan muita?  Esim. Juicen alkupää samoin, mutta hän nyt teki vielä useamman sellaisenkin levyn joka julkaistiin vain CD:nä. Muut olen löytänyt vasta kasettiajan jälkeen tai hyljännyt ennen CD aikaa.

The Doors on Los Angelesin bändi. Sekin kuuluu soundissa.
Tässä lyhyt kuvakertomus bongaamistani paikoista ja vähän taustoja/kommentteja.

Tällä paikalla aivan Ocean Front Walkwayn äärellä oli soittokämppä jossa Doors opetteli ensimmäistä biisiään Light My Fire

Urkuri ja musiikillinen johtaja Manzarek käski muut tähän Veice beachin rannalle juomaan kaljaa siksi aikaa kun hän työsti siihen introa.

Jim Morrison asui kaverinsa kämpässä tuolla (nykyään) harmaan talon terassikerroksessa. Katseli merelle yöt ja teki valtaosan 1. levyn teksteistä siellä.

Vähän epäilin onko oikea talo, kun väri vaihtunut, mutta eiköhän...

The Doors pääsi levyttämään kun Elektran äijät näkivät hurjan esityksen Whiskey a go go klubilla

Jim tapasi Pamelan Ocean Frontilla ja seurasi häntä tänne melkein suoraan hotellini taakse, kanavan varren taloille. Ainakin Oliver Stonen elokuvan perusteella hän kiipesi puuta pitkin ja meni herättämään Pamelan toisen miehen vierestä ja vei mennessään. Äijä!
Tänään muuten vasta tajusin miksi tämä osa LA:ta on nimeltään Venice.  Niin, kanavien takia!

Morrison majoittui tässä La Cienegan ja Santa Monica avenuen risteyksessä sijaitsevassa hotellissa. Jimiin huone nro 32 on edelleen suosittu ja sinne kuulemma saattaa tulla joku koputtamaan jopa yöllä ja kysyä saako ottaa kuvia. En tosin ymmärrä miten, kun omistaja oli heti haukkana paikalla kun ajoin tuonne pihaan eikä antanut ottaa kuvia edes ulkoa. Tosin Jimin huoneen ovi oli auki ja porukka sekä  tuo vihreä väri kertoo kaiken tuosta majoituslaitoksesta. Jimin huone on tuo tunnelin yläpuolella vasemmalla, jossa on ikkunassakin suttauksia.
Kuulostaa kivalta, mutta neuvoisin välttämään.
Jimin toiseen suosikkihotelliin sen sijaan majoitun huomenna.

The Doorsien työhuone sijaitsi parin sadan metrin päästä hotellista. Kaikki muukin oli lähellä. Täältä pyöritettiin fanitoimintaa, hoidettiin kiertueet yms toimistotyö. Täällä lopulta äänitettiin The Doorsin viimeinen albumi L.A.Woman

Barney's Beanery oli jo silloin suosittu paikka syödä ja istua iltaa. Morrison kapakoita on tietysti lukematon määrä, mutta täällä siis myös syötiin säännöllisesti. Paikka on ollut myös mm. Jimi Hendrixin suosiossa, kertoi yksi kanta-asiakas  jonka kanssa join yhden oluen.

Sunset BLV 9000 on merkittävä rakennus mm. siksi, että sen katolla kuvattiin Jimin nuorallatanssi katon reunalla, joka hyvin yleinen pätkä. 

 

Viinat ostettiin yleensä täältä, hotellia vastapäätä olevasta kaupasta. On huomattava, että vaikka tämä palvelukeskittymä sijaitsee Santa Monica avenuen varrella, niin se ei ole lähelläkään rantaa. Avenue vaan on tolkuttoman pitkä. Matka tänne kestää beachilta 35-45 min.

Kuten olen aiemmin kertonut, välillä haettiin inspiraatiota pilvettömän (?) taivaan alta, sisämaasta Death Valleyn hiekkasärkiltä (kuva viikon takaa)

Myös Jimin ja Pamelan viimeinen oma kämppä sijaitsi samoilla kulmilla. 

Tässä sitten kuva Pariisista, talo jossa Jim Morrison kuoli.
(Kuva Euroopan road tripiltäni 2010)

Ja lopuksi kuva hänen viimeisestä lepopaikastaan Pehr Lachaisen hautausmaalta päivältä kun Morrisonin kuolemasta tuli 40 vuotta (3.7.2010). Siksi vähän tavallista enemmän ihmisiä.