Päivä 49:   Mikä yhdistää Orlandon ampujan, George Clooneyn ja Bruce Springsteenin?

Dallas on suhteellisen turha kaupunki. Täällä tapettiin presidentti 1963, mutta mitään muuta mielenkiintoista en nyt äkkiseltään keksi. Paikka on täynnä ohikulkuteitä, jotka eivät kulje lopulta yhtään minkään ohi. Ihmiset ajelevat vaan kauppojen, kotinsa ja toimistotorninsa väliä, mutta mitään merkityksellistä, persoonallista tai kaupungille ominaista en täältä keksinyt. Tämä on vielä enemmän espoo kuin Los Angeles. Jos et ole siis erityisen kiinnostunut Kennedyn murhasta, niin älä tule tänne.

Kaikki minulta matkan varrella kysyivät, ympäri maata, miksi menen Dallasiin? Ajatus olikin vain piipahtaa tuolla murhapaikalla ja ajaa vielä Austiniin, joka taas on kaikkien kehujen mukaan hieno paikka.
Myönnän, että minuun iski turnausväsymys enkä jaksanut enää herätä riittävän ajoissa jotta lähtemisessä olisi ollut mitään järkeä. Se on sentään yli 3 tunnin ajo yhteen suuntaan.
Pari viikkoa sitten - ei mikään ongelma, nyt ei vaan huvittanut.

Otteen herpaantumisen huomaa siinä, että olen alkanut ihan viimepäivinä vastailemaan yllättävissä tilanteissa ja kohtaamisissa ihmisille suomeksi. Kun joku tulee kulman takaa samaan hissiin ja kysyy kerrosta, niin minä saatan vastata, että ”neloseen”. Niin ei käynyt alkumatkasta.
Toisaalta, myös tietoisuus matkan päättymisestä saattaa vaikuttaa asiaan. Tieto tulevasta eikä sittenkään väsymisestä, en tiedä.

Yritin käydä tänään kauppoja läpi, mutta kun se ei ole vahvuusalueeni, niin eihän siitäkään meinannut tulla mitään.  Löysin sentään yhden urheilukaupan josta löysin mieleisen ”teknisen polon”.
Yritin käydä George W. Tyhmemmän Bushin presidentillisessä kirjastossa, mutta vettä satoi taas kaatamalla, aaltoina,  ja kun eiliset kastuneet vaatteet eivät olleet tässä kosteudessa kuivuneet, niin totesin etten voi ottaa riskiä että otat yhtään enempää märkiä vaatteita lentokoneeseen huomenna. Istuin siis autossa ja odottelin sateen loppumista, ajelin ympäriinsä ja koitin saada aikani kulumaan.

Illalla hotellin consiglieri tms ajoi minut eiliseen ribs-paikkaan koska siellä oli mahdollisuus nähdä the game. Söin pitkän kaavan mukaan ja katsoin kun Cleveland haki voiton Oaklandista, kiistattomasti LeBron Jamesin johdolla. Jos joku väittää, ettei tämän päivän koriksessa ole supertähtiä, niin höpöhöpö!
On ne kyllä huikeita äijiä, vaikken sinällään ymmärräkään koko NBA:n filosofiaa. Jos seuran pitkäaikaisemmat jäsenet ovat toimistossa työskentelevät Liisa ja Maija, niin mitä merkitystä on koko seuralla? Markkinointihömppää- mitäs muuta.
Silloin on lopulta ihan sama kuka voittaa ja samalla katoaa koko urheilun perusajatus, olla parempi kuin muut, kun ratkaisu on taloudellinen eikä urheilullinen.
Myönnän olevani idealistinen, mutta kun tuota menestymisen logiikkaa näkyy täysin harrastesarjoissa, kuten vaikkapa Suomessa, jossa osa ammattivalmentajista leikkii ammattilaisia välittämättä siitä onko oma työ tuottavaa bisnestä. Aika monella on erikoinen kyky ajatella, että he tekevät vaan työtään – vastuu kuuluu muille.
Suomessa puhutaan usein seurajohdon osaamisesta, sen puuttumisesta.. Se on ihan samanlaista vellihousumaista pakenemista kuin yhteiskunnan syyttäminen omasta menestymättömyydestään.  Entä jos itse tekisi asialle jotain, ottaisi vastuuta?
Veikkaan, että harvemmin minkään seuran johtokuntaan joudutaan jäseniä äänestämään, joten reippaasti mukaan vaan, jos vastuuntuntoa riittää. Se on tärkein ominaisuus.

Toinen asia joka minua potuttaa, menee nyt tässä samoilla vihoilla, ovat amerikkalaiset vessanpytyt.
Niissä on ihan liikaa vettä ja ne ovat reunoiltaan niin matalia, jonka seurauksena vesi roiskuu pytystä säärille ja ympäri kylppäriä. Mikä siis yhdistää Neil Youngia, Barack Obamaa ja Donald Trumpia? Kaikilla on sääret virtsassa vessan käynnin jälkeen. Tai he pissaavat istuvallaan, joka taas kuulostaa aika neitimäiseltä.
Nii-in, oletko ennen miettinyt heidän vessakäyttäytymistään!?

Yhtälailla vuosia, jos ei vuosikymmeniä, jäljessä täällä ovat sähkölaitteet ja vesikalusteet. Pistorasiat ovat naurettavia, niitä on ihan liian vähän useimmissa hotelleissa.  Ja ovathan nuo kolmireikäiset ulkonevat pistorasiat kuin suoraan Niskavuori-elokuvista.
Oma lukunsa ovat hanat ja muut vesikalusteet, joissa yleensä ei ole sekoittajaa vaan kylmä tulee oikealta ja kuuma vasemmalta, tai päinvastoin.  Tyypillisimmillään suihku on sellainen, että se pitää kääntää täysin vasempaan päin jonka jälkeen sieltä alkaa vasta tulla kuumaa ja sen jälkeen sieltä ei tule kuin kuumaa ennen kuin sitä kääntää sopivasti oikealle. Se taas on oma haasteensa, se sopivan löytäminen.
Sellaisia hanoja joissa pystyy säätämään sekä painetta että lämpötilaa, on tosi harvassa.

Maailmassa on isompiakin ongelmia ja paljon ihmeellisempiäkin asioita. Niistä kannattaa lukea vaikkapa  Pieti Poikolan reissublogeista, joissa hän käy paljon mielenkiintoisemmissa maissa kuin Yhdysvalloissa, maissa joihin minä en uskalla yksin lähteä. Pieti myös kirjoittaa paljon mielenkiintoisemmista asioista ja analyyttisemmi kuin minä. Minun lähtökohtani onkin vaan viihdyttää itseäni ja merkitä ajatuksiani muistiin. Kaikkine kirjoitusvirheineen.
 
Huomenna kotiin, kieltämättä jo ihan mielelläni.
Vessanpyttyjen lisäksi amerikassa on moni muukin asia joka ärsyttää minua. Niistä kirjoittelen kotimatkalla. Vaan yhtään en kiellä, etteikö matkalla olisi tullut eteen ihan tavattoman hienoja, mielenkiintoisia ja kauniita paikkoja, ihmisiä ja tarinoita. Niiden kohtaamisesta tulen olemaan ikuisesti kiitollinen.