Päivä 44:  Matkavinkkejä San Franciscoon

Olen edelleen, vielä toisenkin päivän jälkeen sitä mieltä, että San Francisco on ehdoton ykköskaupunki NYC kanssa Yhdysvalloissa. Siinä ensimmäinen vinkki.

Aamulla hyppäsin pari korttelia hotellini takaa lähtevään turisteille säilytettyyn vanhanmalliseen ratikkaan, jossa voi istua näkemättä mitään, tai seistä kuvista tuttuun tapaan sen astinlaudalla, istuvien edessä ja tuntea vauhdin huumaa. Tai ainakin takana, nenä perseessäsi, istuvien tuntea kaikki San Franciscon mäissä hankkimiesi hikipisaroiden eteerinen voima. Olipas sekavasti ilmaistu, mutta siis pari vinkkiä ratikkaan:
* älä osta kuin yhden matkan lippu (7 $)  Jos teet kuten minä ja ostat päivälipun (20$) jäävät ne muut matkat käyttämättä kun et kuitenkaan viitsi seistä jonoissa. Kun juna tulee päätepysäkille, ei kyytiin saa jäädä kuitenkaan ja jono on tolkuton.
* kannattaa hypätä kyytiin heti aamusta Fisherman’s Wharfin päässä ja pyrkiä saamaan perälaudan seisomapaikka  josta mahtavimmat näkymät taakse, alaspäin Alcatrazin suuntaan merelle, kun ratikka lähtee nousemaan ylös. Kannattaa siis katsoa taaksepäin.
* mieti etukäteen missä jäät pois ja miten palaat takaisin. Minä en miettinyt ja sain todella kovan kuntokuurin kun ajoin päättärille Ellis streetille (?) asti.
* jos et viitsi jonottaa - jonot voivat olla heti aamun jälkeen tosi pitkiä- voit kävellä muutaman korttelin (sain vinkin yhdeltä kodittomalta)  ja hypätä sitten kyytiin. Tosin Ellis streetiltä kävellessä muutama kortteli tarkoittaa käytännössä ihan tajutonta ylämäkeä. Siis jyrkkää ja pitkää.  Muitakin kulkuvälineitä tietysti on, mutta minä en niiden ainakaan tänään tutustunut, kun kiinnostavi kohteita oli kävelymatkan päässä.
Mieti siis etukäteen mihin haluat mennä ja miten. Tai urheilumieltä reilusti mukaan.

Ratikassa istuessa ei näe mitään, astinlaudalla seistessä ei uskalla kuvata, joten valokuvia ja muutenkin perään, seisomatasanteelle.

Itse olen huomannut matkan edetessä, että olen vähän väsynyt ottamaan selvää ja suunnittelemaan.
Onneksi San Franciscon ja Dallasin suhteen suunnitelmat ovat ennakolta kenties selkeimmät kuin missään muualla.

Minä siis maksoin hölmöydestäni monta hikipisaraa, kun tajusin että Vertigon yhtenä kuvauspaikkana oleva hotelli on vain muutaman korttelin päässä. Sutter streetillä sijaitsee nykyisin sattumalta Vertigo-hotellin nimellä toimiva majoituslaitos. Hienoa, että hyödyntävät historiansa.
Tunnistin helposti toisen kerroksen ikkunan joka elokuvaan liittyy. Kävin sisälläkin. Aulassa on elokuvan vanha juliste, mutta vaikka vannoin olevani ihmisiksi, eivät päästäneet katsomaan kerroksiin.
Olisin majoittunut sinne, mutta Vertigo-hotellin sijainti ei ole hyvä.

Jatkoin kapuamista ja ylimmältä kohdalta minut suostuttiin ratikan kyytiin taas ottamaan ja köröttelin muutaman korttelin alaspäin. Hyppäsin pois jo Pacific avenuen korkeudella ja kävelin Chinatownin läpi kohti italialaiskortteleita.  Siellä päämääränä kaksi lähes vierekkäistä tärkeää maamerkkiä: City Lights kirjakauppa ja Caffe Trieste kuppila.
City Lights Booksellers & Publisher’s on tunnettu ja arvostettu itsenäinen kirjakauppa joka myös kustantaa itse kirjallisuutta. Se on erityisen tunnettu beat-kirjallisuuden osastostaan joka sijaitsee ylimmässä kerroksessa. Kirjakaupassa kehotetaan nimenomaisesti istumaan alas, avaamaan kirjoja ja lukemaan niitä – ei kielletä niiden avaamista. Itse innostuin muiden mukana lukioaikana beatnik-kirjailijoista hetkeksi aikaa.
Charles Bukowskia olen lukenut ehkä eniten, pari romaania ja runokokoelmaa. Toki Jack Kerouacin Matkalla on joskus kahlattu läpi, mutta ei se ainakaan silloin kovin aitoa vaikutusta tehnyt. Tarkoitan, en siis aidosti siihen mitenkään ihastunut ja aika unisilla silmillä sitä silloin luin. Taisin kyllä pitää suuremman mekkalan sen hienoudesta. Allen Ginsbergistä joitain punaviinin happamia muistikuvia.
Beat-kirjallisuuteen liittyi olennaisesti 1950-luvulla alkanut matkusteluun, juurettomuuteen ja musiikkiin liittyvä (jazz) elämäntapa jota sitten Klassillisen lukion 1C luokalla opittiin ihailemaan 1980-luvun alulla.
Ei silti, jälkeenpäinkin arvioiden kyllä he erinomaisia kirjailijoita taisivat olla, kuten suomalaiset (tai no, ainakin turkulaiset) vastineensakin Markku Into ja alkuaikojen Jarkko Laine.
Olen varonut ostamasta mitään kirjoja, lentokoneen painorajoitusten takia, vaikka kuinka on tehnyt mieli. Nyt kuitenkin oli pakko verestää vanhoja muistoja ainutlaatuisen tilaisuuden tullen ja ostin reissuuni teemaan sopivan matkakirjan. Varsinkin kun Komisario Koskisen uusin seikkailu alkaa vihdoin olla ahmittu suden suihin. Loppumatkaksi luettavaa.

Yksi San Franciscon pääkohteistani sijaitsee vain parin korttelin päässä City Lightsista. Caffe Trieste on legendaarinen italialaistyylinen kahvila, joka iltaisin muuttuu elävän musiikin näyttämöksi. Mitättömän oloisessa kahvilassa ovat esiintyneet huvikseen tai tarkoituksella monet italialaisperäiset maailmantähdet, Pavarottista alkaen. Minulle kahvila oli pyhiinvaelluskohde, koska Francis Coppola en sen pöydässä tehnyt käsikirjoituksen Kummisetä elokuviin.  Ja vähän semmoista neron kaltaista tyyppiä siellä nytkin istui läppäriensä kanssa.
Aitoa italialaista palvelua sain kieltämättä kun erehdyin kysymään suolaista ennen lounasaikaa, aamiaisajan jo mentyä, kun vasta oli makeiden leivosten aika. Tarjoilija-akka sanoi ettei ole kuin noita bagelseja jotka voi paahtaa ja laittaa niihin sulatejuustoa ja tomaattia. Hyväksyin ainoan vaihtoehdon sillä suolaista tarvitsin kiivettyäni aamun Friscon katuja. Toisen kerran tarjoilijatar irvisti kun valitsin valkosipuli-bagelsin ja kolmannen kerran kun juotavaksi tilasin paikallista olutta.
Tavallaan tuo italialaisten vittumainen asenne ja töykeys, jos tilaa väärää ruokaa väärään aikaan tai jos omat mielihalut poikkeavat heidän perinteistään, on jopa hauskaa, kun sen osaa niin ottaa.
En vaan odottanut törmääväni siihen amerikoissa.

Kävelin kämpille päin vaihtamaan kuivaa ja kevyempää päälle. Matkalla poikkesin vielä bongaamassa Vertigon Scottyn kotitalon Lombard streetin rinteestä. Kovasti ovat sen ulkonäköä muuttaneet, mutta onneksi en ole ainoa fani. Näiden kaikkien elokuvien kuvauspaikat löytää kyllä googlettamalla.
Vertigosta teen jonkinlaista yhteenvetoa myöhemmin.

Hotellilla vaihdoin pyöräilykamat päälle ja suunnitellusti vuokrasin pyörän parin korttelin päästä ja suuntasin kohti Golden Gate siltaa. Pyörävuokraamon kaveri selitti ummet ja lammet, antoi pari ihan hyvää vinkkiäkin, näytti jarrut ja vaihteet. Hän meinasi säätää myös satulan korkeuttakin, mutta jätti sen kesken.
Vasta lähempänä siltaa tajusin miksi, kun yritin säätää satulaa ylemmäksi. Siitä loppui säätövara.
Mietin käännynkö takaisin, mutta en viitsinyt ja päätin ajaa niin pitkälle kuin polvet suussa jaksan.
Silta läheni ja toisin kuin useimmat, suuntasin ensin sen juurelle, vesirajaan, Fort Pointin kärkeen, jossa Vertigon Madeleine  hyppäsi mereen ja josta Scotty hänet noukki yös.

Sitten tiukka kipuaminen ykkösvaihteella sillalle josta pitävät kuulemma vuoropäivinä auki valtameren tai lahden puoleista jalkakäytävää. Niinpä siellä olikin kauniin ilman vuoksi, rajusta tuulesta huolimatta, melkoinen ryysis ja meidän pyöräilijöiden ja kävelijöiden törmäämiset olivat lähellä koko ajan.

Poljin sillan yli ja laskettelin sitten erittäin kauniiseen Sausaliton kylään, josta jälleen tuli mieleen pikemminkin joku Välimeren kaupunki. Kävin reissun parhaalla burgerilla paikassa jonka liekit ja tuoksut välittyivät pitkälle ulos asti. Aivan loistava, vaikka nälkäkin oli toki taas aikas kova.
Satamassa hyppäsin laivaan joka toi minut ja pitkälti toistasataa muuta pyöräilijää takaisin kantakaupungin satamaan.

Menin vanhanaikaiseen ja unohdin kovassa tuulessa aurinkovoiteet. Nyt on otsa valmiiksi palanut kun siirryn Texasiin.

Aamulla aikaisin Alcatraziin. Jostain täytyisi löytyä aamukahdeksalta kemikalio ja kukkakauppa tuliaisia varten.