Päivä 50:  Päivä jota ei ollutkaan

Kun vuosi sitten aloitin reissua tosissani suunnittelemaan, ajattelin tämän hetken, kun kotimatka alkanut, tuntemuksia vähän erilaisiksi. Silloin laskin, että minun on palattava viimeistään keskiviikkona, jotta saan loppuviikon toipua ja orientoitua työhön paluuseen. Töissä Juhannusta edeltävä viikko oli aina yksi vaikeimpia, kun väkeä jäi lomille paljon ja moni sijainen aloitti. Nyt on ehdottoman mukava tulla kotiin, kun ei tarvitse ottaa heti välitöntä stressiä. Toki uuden työnkin suunnittelu täytyy saada käyntiin viimeistään Jukannuksesta ja sitä ennen jo ensi viikolla pitää muutama palaveri, mutta silti, onhan se uusi stressi virkistävän erilaista.
Yritän paluumatkalla, nyt lennolla Dallasista Chicagoon, sitten Tukholman kautta Tampere-Pirkkalaan, tehdä jonkinlaista yhteenvetoa. Voi olla, että paremmin se sujuu myöhemmin, kun saa vähän etäisyyttä, mutta koitetaan. Lähdin Dallasista tiistaina klo 13.30  - piti lähteä 15.30 mutta Unitedin lento oli peruttu ja minut buukattiin aiemmalle Americanin lennolle. Tuli sitten kentällä vähän kiire. Kotona olen keskiviikkona n. klo 17.00. Yksi päivä elämästä katoaa tuuliin aikaeron ja lentojen takia.
Vaan nyt siis vielä katse viimeiseen 7 viikkoon.
Autoilu
Minulla oli siis kaksi autoa vuokrattuna Hertziltä.
Toyota RAV4 jolla ajoin NYC:stä San Franciscoon
Kaikkine mutkineen 7360 mailia, siis n. 12000 km
Olin autoon oikein tyytyväinen ja soveltuu tällaiselle road tripille erityisen hyvin.
Yksi öljynvaihto autoon täytyi tehdä. Sen suhteen en ole tyytyväinen matkatoimistoni Kilroy travelsin enkä Hertzin toimintaan. Otin asian etukäteen esille, kun tiesin maileja tulevan huomattavan paljon. Nyt oli vaan tuuria, että se varoitusvalo alkoi palaa kaupunkialueella jossa se voitiin suorittaa. Entä jos se olisi tapahtunut jossain preerialla tuntien päässä oikeastaan mistään? Kai se silloinkin olisi hoitunut, ei kai ne nyt niin sadan mailin päälle ole, mutta aikatauluni olisi voinut kärsiä heidän välinpitämättömyytensä takia.
Minusta tuon vaihdon olisi voinut suunnitella etukäteen, jos asiakkaasta todella välitettäisiin.
Hertzille annan pyyhkeitä myös siitä, ettei asiakasta mitenkään neuvottu tietullien suhteen, tai edes varoitettu. Itse tekisin pienen kirjallisen ohjeen ja suullisesti varmistaisin, että asiakas ymmärtää  ottaa sen tosissaan. Ja kun käy ilmi, että kyseessä on road trip, neuvoisin mistä heidän sivuiltaan voi tarkistaa kunkin osavaltion tullikäytännöt. Ehkä myös osavaltioiden poikkeamat liikennesäännöistä voisi kertoa.
Nyt sain terms and conditions tyyppisen printin, joka näytti ja oli pääasiassa tehty vuokraamon vapauttamiseksi kaikesta vastuusta. Senkin tarpeen ymmärrän, mutta mites olisi siihen päälle pieni asiakaspalvelu ja asiakaslähtöisyys?

Dallasissa minulla oli Chevrolet Malibu jolla ajoin vain 146 mailia. Tuntui hankalalta liikkuminen autoon ja pois, kun olin tottunut SUV:iin.

Autoilu Yhdysvalloissa on pääosin erittäin helppoa, jopa suurkaupunkien keskustoissa.
Maanteiden kunto vaihtelee osavaltioittain ja tietysti teittäinkin.
Liikenne vaatii kuitenkin keskittymistä. Itselläni oli yksi läheltä piti peräänajo Philadelphiassa.
Kun turvaväli oli kunnossa, vilkaisin repsikan penkillä olevaa navigaattoriani (tabletti) ja sillä välin joku änkesi eteeni ja samaan aikaan jono jarrutti nopeasti. Olisin  muuten ehtinyt hyvin reagoimaan, mutta eteen ilmestynyt uusi auto aiheuttikin paniikkijarrutuksen pakon.
USA:ssa turvavälin käsitettä ei ole, vaan on täysin luontevaa ajaa sellaisiin väleihin, joihin auto mahtuu, joista Suomessa torvet soisivat. Kun siihen tottui, ei sekään ollut ongelma.
Vilkun käytössä jenkit ovat onnettomia. Länsirannikolla se osataan paremmin, mutta idässä ja varsinkin sisämaassa todella huonosti. En oikein ikinä oppinut esim. sitä miksi minulle soitettiin torvea pariin otteeseen kun vilkutin pysähtyäkseni tien reunaan. En tiedä minkä väärän viestin vilkullani annoin. Pysähtymiskiellosta ei ollut kysymys. Ja kun joku noista joskus vilkuttikin itse, niin huomattavan usein se unohtui päälle. Esim. Minnesotassa ajoin yli 10 mailia auton perässä joka vilkutti koko ajan.
Stop-merkki systeemi on minusta mainio. Täällä on huomattavan paljon risteyksiä joissa kaikille on stop-merkki. Sitten matkaa jatketaan siinä järjestyksessä kun on pysähtynyt. Se vaan ihmetyttää miten jenkit tuosta selviävät, kun museolippua tai hampurilaista eivät saa ostettua vuorollaan, ilman köysirataa. Mutta hyvin toimii.
Väistämisvelvollisuuden suhteen minulla on vieläkin vähän epäselvää onko normaalisti väistettävä oikealta tulevaa? Vaan eipä tullut ongelmia.
Täällä on hieno liikennemerkin lisäkilpi: ”Yeild”, siis joustavasti tms. Se onkin liikenteen sujumisen ydin. Rampilta tulevalle pitää antaa aina tilaa, ruuhkamatelussa kaistat yhdistetään vetoketju periaatteella, vuorotellen. Vain ääliö noudattaa sokeasti lakia ja ääliö saa kyllä töötöstä.
Joustavuutta on myös se ettei kolmikaistaisella peruskadulla ajeta oikeanpuoleista kaistaa turhaan, jotta oikealta kääntyvät pääsevät sille kaistalle.
Tuo oikealle kääntyminen punaisilla on hyvä systeemi. Silloin ei jalankulkijatkaan ole ylittämässä tietä jolle käännyt ja kun stoppi on kuitenkin pakollinen, niin kyllä siinä hyvin näkee voiko hypätä sekaan.
Bensan hinta vaihteli rajusti sisämaan syrjäseutujen 1,89 $/gallona Kalifornian rannikon 3,80$/gallona.

TOP 5 TIET:
1. HIGHWAY 90: tätä tuli ajettua reilut tuhat mailia Chicagosta Sheridaniin. ”90 West” kyltti tuli tutuksi
2. Route 66: tätä ajoin pikkupätkiä kolmeen otteeseen, Jolietissa Chicagossa, Seligmanissa Arizonassa ja Santa Monicassa sen päätöspisteellä. Ja 66 on siis merkityksellinen syntymävuotenikin takia.
3. Highway 9:  heti alkupäässä pääsin Born To Run tunnelmaan New Jerseyssä.
4. Highway 1: San Simeonista Montereyhin asti on ehdottomasti hienoimpia teitä joita olen ajanut, jos ei ykkönen. Samoin pätkä Golden Gaten jälkeen pohjoiseen, ainakin Bodega Bayhin asti on aivan mahtava.
5. Tie nro 550 Coloradossa Ouraysta Silvertoniin, tai jopa Durangoon asti, on pelottavin tie jota olen ajanut. Ja juuri näin sen nimetyn Yhdysvaltain vaarallisimmat tiet listallekin ykköseksi.
Mutta myös järjettömän kaunis.

Majoitukset:
Pahiten budjettini petti majoitusten kohdalla. Ei minusta ollut niihin kaikkein kälyisimpiin alle 50:in motelleihin kuin alkumatkasta. Ja kaikkien harkitustikin otettujen kalliimpien kämppien hinta nousi verojen takia. Sinänsä täällä ei ole mikään  muu halvempaa kuin bensa.
Yövyin 26 eri majoituslaitoksessa, jos nyt oikein laskin.
Pelottavin majoitus oli joko Philadelphian Red Roof tai Youngstownin Westgate. Vähän ympäristönkin takia, mutta eniten pelkäsin saavani torakoita mukaani. Upeimmat ja mieleen jäävimmät olivat Yellostonen Windmill Inn, Monument Valleyn Goulding’s Lodge, Los Angelesissa sekä Venice At the beach että The Riot House, San Franciscossa San Remo.
Hienoja olivat myös Holiday Inn in Key Bridge Rosslynissä ja Las Vegasin Signature at MGM. Kulttipaikkoja joihin menisin uudestaan vaikken niin tasoon ihastunutkaan, olivat Deadwoodin Dick’s hotel ja Joshua Treen Harmony motel.
Super 8 ja Motel 6 olivat eniten työllistämäni perusketjut. Yleensä hinta ja laatu kohtasivat, mutta ei ihan aina.
Booking.comia käytin lähes kaikkiin varauksiin. Se on minusta paras hakukone, ollut jo vuosia. En huomannut mitään hintaetua kun kysyin suoraan motellista huoneen hintaa. Ja eiväthän he tietenkään niin voi tehdäkään, kiinni jäisivät heti. Jos sinulla on joku tietty hotelli johon haluat niin voit toki katsoa  Trivagosta saatko sen halvemmalla jostain muualta, mutta jos haluat hotellin jostain paikasta, kuten normaalisti, niin Bookin.com on ykkönen. Itse aloin jo varhaisessa vaiheessa saada 10% alennusta vakiasiakkaana, joten se tasoitti noita veroja onneksi. Bookingilla voi myös useimmat huoneet perua ja maksu on aina vasta paikanpäällä, niin sikälikin peli on selvää ja vertailu helppoa.
Ruoka
Ruoan suhteen oli kahdenlaisia tuntemuksia. Ihan huippukokemuksia, paikkoja joihin haluaisin palata. Mutta sitten myös tylsistymiseen asti burgereita ja pizzaa. Osin tietysti on oma vika, etten nähnyt enemmän vaivaa hakeutuakseni erilaisiin paikkoihin, mutta syytän kyllä osin tarjontaakin. Yksin matkustaessa on aina kaksi ongelmaa, kun ajaa ei ole sitä toista joka tutustuisi etukäteen vaikkapa netissä edessä olevaan tarjontaan. Sitten perillä on usein jo vähän kiire alkaa tutkia. Toinen yksinmatkustamisen kulinaarinen haitta on, että yhdenhengen pöydän saaminen on joskus vaikeaa. Ei ole niin kiinnostava asiakas. Varsin usein tyrkytetään jotain nurkkaa vessan vieressä tai jakkaraa baaritiskillä. Tai ei oota.
TOP 10 ruokakakokemukset  (kronologisessa järjestyksessä, tai satunnaisessa)
1. Fetta Saun lihat, Brooklyn
2. Intialainen Lexington avenuella, NYC
3. Santa Barbaran Wharf, Shellfish companyn Lobster rullat
4. Yieppee-ya-yo, pihvipaikka Tusayanissa (Grand Canyon)
5. Meksikolainen lounaskahvila San Diegossa rajan tuntumassa, kala Tacot
6. Windmill Inn, Cody, Suzien aamiaismunakas ja jauhelihapihvi
7. Cliff House, San Francisco, pienet rapeahkot possu-rapu nyytit ja dippisoijakastike
8. Buddy’s breweryn ribsit Chicagossa
9. Bone Daddy’s House of smoke, ribsit Dallasissa
10. Hula bar, Monterey, reissun parhaat kala tacot
Pidätän oikeuden muuttaa listaa jälkikäteen, joku varma unohtui varmaan.

Ihmiset
Melkein kaikki olivat amerikkalaisen ystävällisiä. Osa jopa silti, vaikkei tippiä ollutkaan odotettavissa. Lyhyitä mukavia kohtaamisia olivat mm. nuori nainen  NYC:ssa joka ensin auttoi minua metrolipun ostamisessa ja lopulta latasi omalla kortillaan sinne kympin, kun kone ei hyväksynyt minun korttiani. Tai tarjoilija joka San Diegossa kysyi saako viedä lopun pizzani kodittomille (kun sain niitä  vahingossa kaksi). Pikkujuttuja, mutta odottamattomia ja lisäävät uskoani ihmisyyteen.
Hienoja keskusteluja ei kovin montaa ollut, kun olen enemmän rohkea kuin osaava englantini kanssa, mutta kaksi vanhempaa miestä tulee heti mieleen. Maailmansodan veteraani ja tennisvalmentaja Santa Monican pierillä sekä mm. The Doorsin graafikkona toiminut Mr. Carl Cossick jonka kanssa sain jutella pitkään Golden Gaten rinteillä. Keskustelu Dallasissa murhapaikalla nuorena poikana läsnä olleen miehen kanssa ei varmasti unohdu koskaan. Ja sitten tietysti Codyssa Windmill Innin Suzien ja Rodin kanssa oli ihan mukavaa ja luontevaa jutustella muutakin kuin kohteliaisuuksia.
Bongaukset
Kuten näitä juttuja lukeneet ovat huomanneet, minä olen kova poika bongaamaan paikkoja. Ilman, että sillä olisi useinkaan muuta arvoa ulkoisesti, kuin että voin sanoa olleeni paikalla. Aina kun kehtasin jäin kuitenkin kulmille hetkeksi haistelemaan tunnelmaa, katselemaan ympärilleni. Kun taas katson Kummisetää, Sopranoksia, Alcatrazia, Blues Brotherseja, kuulen Brucen, U2 tai Doorsin biisejä, näen uutisia jostain matkan varrelta, niin minä tunnen tavatonta mielihyvää kun hahmotan ympäristön ja että tiedän joitain yksityiskohtia kuvakulman takaa.
Kärkibongauksia, paikkoja/hetkiä joissa kulki kylmän väreitä:
1. Corleone penthouse, Staten Islandilla New Jerseyssä
2. Bada Bing, Sopranoksien pääkonttori, New Jersey
3. 10th avenue/ E street kulma New Jersey
4. Apollo theatre, NYC
5. Asbury park, New Jersey
6. Lincoln memorial, West Wingin takia, Washington
7. Jolietin vankilan portti, Bules Brothers, Chicago
8. Buddy Guyn pubi, Chicago
9. Black Hillsin tiet, metsät ja vuoret
10. Deadwoodin pääkatu, kaikessa omituisuudessaan
11. Yellowstonen ensimmäinen buffalo ja karhu
12. Vuoristotie 550, Colorado, kuten jo yllä mainittu (ks. TOP tiet)
13. Monument Valley ensinäky usvan läpi sekä auringonnousu
14. Gran Canyon, ensi näky
15. Badwater, Death Valley
16. Yöllinen punaviini Harmony Motelin patiolla U2 Joshua Treetä kuunnellen
17. Saapuminen Venice Beachiin (LA), keskelle Oliver Stonen The Doors elokuvaa
18. Rainbow bar, olut Lemmyn kantapaikassa (LA)
19. The Riot House (samalla kattoaltaalla kuin Zeppeliinit ja The Doors, auringonlasku LA)
20. Hummeri-illallinen Santa Barbaran wharfilla elävien rapujen ja hummerien seurassa
21. Patikointi meren rantaan Big Surissa
22. Monterey-popin 1967 lava
23. Mr. Carl Cossickin taustan selviäminen samalla kun aurinko laski Golden Gatella
24. Bodega Bay, Hitchcockin lintujen kuvauspaikat
25. Dealey plaza, Dallas, JFK:n murhapaikka

Että näin. Nyt jo koneessa Tukholmasta Pirkkalaan. Ihan pian kotona.
Kiitos kaikille jotka ovat jaksaneet lukea juttujani. Kirjoitusvirheitä ja kielioppi virheitä on luvattoman paljon, mutta en jaksa ryhtyä korjailemaankaan. Aika suoraa tajunnanvirtaa olen ladellut, kun ei tähän ihan hirveästi ole viitsinyt eikä ehtinyt aikaa käyttää. Välillä ajatus karkaa enkä muista palata sivupolulta aiheeseen, mutta tämmöistä tämä.
Aikamoinen reissu. Lopuksi totean,  vähän elvistellen mutta myös aidosti kehottaen: TEHKÄÄ PERÄSSÄ!

Päivä 49:   Mikä yhdistää Orlandon ampujan, George Clooneyn ja Bruce Springsteenin?

Dallas on suhteellisen turha kaupunki. Täällä tapettiin presidentti 1963, mutta mitään muuta mielenkiintoista en nyt äkkiseltään keksi. Paikka on täynnä ohikulkuteitä, jotka eivät kulje lopulta yhtään minkään ohi. Ihmiset ajelevat vaan kauppojen, kotinsa ja toimistotorninsa väliä, mutta mitään merkityksellistä, persoonallista tai kaupungille ominaista en täältä keksinyt. Tämä on vielä enemmän espoo kuin Los Angeles. Jos et ole siis erityisen kiinnostunut Kennedyn murhasta, niin älä tule tänne.

Kaikki minulta matkan varrella kysyivät, ympäri maata, miksi menen Dallasiin? Ajatus olikin vain piipahtaa tuolla murhapaikalla ja ajaa vielä Austiniin, joka taas on kaikkien kehujen mukaan hieno paikka.
Myönnän, että minuun iski turnausväsymys enkä jaksanut enää herätä riittävän ajoissa jotta lähtemisessä olisi ollut mitään järkeä. Se on sentään yli 3 tunnin ajo yhteen suuntaan.
Pari viikkoa sitten - ei mikään ongelma, nyt ei vaan huvittanut.

Otteen herpaantumisen huomaa siinä, että olen alkanut ihan viimepäivinä vastailemaan yllättävissä tilanteissa ja kohtaamisissa ihmisille suomeksi. Kun joku tulee kulman takaa samaan hissiin ja kysyy kerrosta, niin minä saatan vastata, että ”neloseen”. Niin ei käynyt alkumatkasta.
Toisaalta, myös tietoisuus matkan päättymisestä saattaa vaikuttaa asiaan. Tieto tulevasta eikä sittenkään väsymisestä, en tiedä.

Yritin käydä tänään kauppoja läpi, mutta kun se ei ole vahvuusalueeni, niin eihän siitäkään meinannut tulla mitään.  Löysin sentään yhden urheilukaupan josta löysin mieleisen ”teknisen polon”.
Yritin käydä George W. Tyhmemmän Bushin presidentillisessä kirjastossa, mutta vettä satoi taas kaatamalla, aaltoina,  ja kun eiliset kastuneet vaatteet eivät olleet tässä kosteudessa kuivuneet, niin totesin etten voi ottaa riskiä että otat yhtään enempää märkiä vaatteita lentokoneeseen huomenna. Istuin siis autossa ja odottelin sateen loppumista, ajelin ympäriinsä ja koitin saada aikani kulumaan.

Illalla hotellin consiglieri tms ajoi minut eiliseen ribs-paikkaan koska siellä oli mahdollisuus nähdä the game. Söin pitkän kaavan mukaan ja katsoin kun Cleveland haki voiton Oaklandista, kiistattomasti LeBron Jamesin johdolla. Jos joku väittää, ettei tämän päivän koriksessa ole supertähtiä, niin höpöhöpö!
On ne kyllä huikeita äijiä, vaikken sinällään ymmärräkään koko NBA:n filosofiaa. Jos seuran pitkäaikaisemmat jäsenet ovat toimistossa työskentelevät Liisa ja Maija, niin mitä merkitystä on koko seuralla? Markkinointihömppää- mitäs muuta.
Silloin on lopulta ihan sama kuka voittaa ja samalla katoaa koko urheilun perusajatus, olla parempi kuin muut, kun ratkaisu on taloudellinen eikä urheilullinen.
Myönnän olevani idealistinen, mutta kun tuota menestymisen logiikkaa näkyy täysin harrastesarjoissa, kuten vaikkapa Suomessa, jossa osa ammattivalmentajista leikkii ammattilaisia välittämättä siitä onko oma työ tuottavaa bisnestä. Aika monella on erikoinen kyky ajatella, että he tekevät vaan työtään – vastuu kuuluu muille.
Suomessa puhutaan usein seurajohdon osaamisesta, sen puuttumisesta.. Se on ihan samanlaista vellihousumaista pakenemista kuin yhteiskunnan syyttäminen omasta menestymättömyydestään.  Entä jos itse tekisi asialle jotain, ottaisi vastuuta?
Veikkaan, että harvemmin minkään seuran johtokuntaan joudutaan jäseniä äänestämään, joten reippaasti mukaan vaan, jos vastuuntuntoa riittää. Se on tärkein ominaisuus.

Toinen asia joka minua potuttaa, menee nyt tässä samoilla vihoilla, ovat amerikkalaiset vessanpytyt.
Niissä on ihan liikaa vettä ja ne ovat reunoiltaan niin matalia, jonka seurauksena vesi roiskuu pytystä säärille ja ympäri kylppäriä. Mikä siis yhdistää Neil Youngia, Barack Obamaa ja Donald Trumpia? Kaikilla on sääret virtsassa vessan käynnin jälkeen. Tai he pissaavat istuvallaan, joka taas kuulostaa aika neitimäiseltä.
Nii-in, oletko ennen miettinyt heidän vessakäyttäytymistään!?

Yhtälailla vuosia, jos ei vuosikymmeniä, jäljessä täällä ovat sähkölaitteet ja vesikalusteet. Pistorasiat ovat naurettavia, niitä on ihan liian vähän useimmissa hotelleissa.  Ja ovathan nuo kolmireikäiset ulkonevat pistorasiat kuin suoraan Niskavuori-elokuvista.
Oma lukunsa ovat hanat ja muut vesikalusteet, joissa yleensä ei ole sekoittajaa vaan kylmä tulee oikealta ja kuuma vasemmalta, tai päinvastoin.  Tyypillisimmillään suihku on sellainen, että se pitää kääntää täysin vasempaan päin jonka jälkeen sieltä alkaa vasta tulla kuumaa ja sen jälkeen sieltä ei tule kuin kuumaa ennen kuin sitä kääntää sopivasti oikealle. Se taas on oma haasteensa, se sopivan löytäminen.
Sellaisia hanoja joissa pystyy säätämään sekä painetta että lämpötilaa, on tosi harvassa.

Maailmassa on isompiakin ongelmia ja paljon ihmeellisempiäkin asioita. Niistä kannattaa lukea vaikkapa  Pieti Poikolan reissublogeista, joissa hän käy paljon mielenkiintoisemmissa maissa kuin Yhdysvalloissa, maissa joihin minä en uskalla yksin lähteä. Pieti myös kirjoittaa paljon mielenkiintoisemmista asioista ja analyyttisemmi kuin minä. Minun lähtökohtani onkin vaan viihdyttää itseäni ja merkitä ajatuksiani muistiin. Kaikkine kirjoitusvirheineen.
 
Huomenna kotiin, kieltämättä jo ihan mielelläni.
Vessanpyttyjen lisäksi amerikassa on moni muukin asia joka ärsyttää minua. Niistä kirjoittelen kotimatkalla. Vaan yhtään en kiellä, etteikö matkalla olisi tullut eteen ihan tavattoman hienoja, mielenkiintoisia ja kauniita paikkoja, ihmisiä ja tarinoita. Niiden kohtaamisesta tulen olemaan ikuisesti kiitollinen.

Päivä 48:  Murhien päivä

Pitkän Dallasissa hyvin nukutun yön jälkeen hitaasti tajusin telkkarin avattuani, että uutisista tulviva tieto Orlandon joukkosurmasta olikin jotain muuta kuin sitä normaalia. Yökerhossa oli tapettu ensin ”ainakin 20” ja jo ihan kohta 50 ihmistä.  Nyt iltapäivällä tiedetään jo, että murhaaja oli New Yorkilainen vartija, joka on syntynyt Yhdysvalloissa, hänen vanhempansa ovat afganistanilaisia ja massamurha tapahtui homo-yökerhossa. Presidenttiehdokas Trumpia lukuun ottamatta en ole nähnyt haudalla tanssijoita.

Tosin aikani vei se toinen, vanhempi painajainen, Elm Streetin tapaus. Kuten olen jo todennut, reissuni kenties tärkein kohde oli Dallas juuri 22.11.1963 tapahtumien takia, kun presidentti John F. Kennedy mestattiin ko. kadulle.

Olen ollut aina kiinnostunut Yhdysvaltain presidentti-instituutiosta, että tämän päivän demokraattisista valtioista vielä jossain yhdellä ihmisellä on niin paljon valtaa. Teknisesti varmaan vielä suurempiakin valtaoikeuksia jossain on, mutta Yhdysvaltojen presidentin valta ja toimet vaikuttaa niin paljon maailmanlaajuisesti, pörssikursseista ja maailmanrauhasta alkaen, että tuntuu erikoiselta, ettei täällä ole menty kohti parlamentaarisempaa demokratiaa kuten Euroopassa.

Sunnuntaiaamuna Dealey Plazan vieressä olevalla parkkipaikalla ei ollut ruuhkaa ja 6th Floor Museumin parkkipaikalla maksoi koko päivän pysäköinti vain 7$. Tuntui jotenkin hämmentävältä jättää auto ihan siihen kirjavaraston viereen, nurmikumpareen yläpuolelle, muutaman kymmenen metrin päähän puuaidasta josta Kennedyä ammuttiin.

Tapasin lähes saman tien mustan miehen, joka kertoi olleensa silloin 13 vuotias ja olleensa paikalla, Houston streetin ja Elm Streetin kulmalla, paikassa jossa autosaattue teki jyrkän käännöksen juuri ennen ampumista. Mies näytti kuvan saattueesta ja itsensä siitä kuvasta. Pian kävi ilmi, tai arvasin kyllä sen jo ennen kuin tervehdimmekään, että hän on yksi niistä vapaaehtoisista jotka kyseenalaistavat viralliset johtopäätökset ja uskovat taustalla olleen enemmän tai vähemmän salaliiton. Kun kävi ilmi, että hän kuuluu Robert J. Grodenin tiimiin, otin miehen tietysti vielä enemmän tosissaan. Groden on mies josta olen lukenut siitä asti kun asiasta kiinnostuin, joskus 90-luvun puolivälin aikoihin Oliver Stonen JFK-avoin tapaus leffan jälkeen. Hänestä tuli myös tänä keväänä Suomen telkkarista dokumentti Lupaukseni presidentille tms.

Tämä lahkolainen esitteli minulle tapahtumapaikkoja kertoen jopa ampujien nimet, kuka ampui mistäkin, missä järjestyksessä. Tarkistin kaikkien tarkkojen paikkojen näkyvyyden, mies kulki mukanani varmaan 20 min selittäen mikä oli entisellään, mikä muuttunut. Hyvin vähän siellä on mitään muutettu. Eniten hämmensi  välimatkojen lyhyys, kuten usein. Ihmismielellä on ominaisuus, että mitä suurempi ja merkittävämpi historiallinen tapahtuma, sitä suuremmaksi kuvittelemme puitteet. Vaikka olin armeijassa yksi surkeimpia ampujia, kuten Oswaldkin oli ollut, koska en nähnyt silloinkaan oikealla silmällä, siis tähtäyssilmällä, juuri mitään, minäkin olisin tuosta nurmikumpareelta ”Grossy Knoll” osunut ihan kehen tahansa.
Sen sijaan kirjavarastosta kyllä en.

Kaveri näytti Grodenin lehdestä useita kuvia ja todisteita jotka olivat minulle ennestään kyllä tuttuja. hän selvästi innostui, kun kysyin miten virallisesti selittävät kaksi itseäni eniten virallisessa selityksessä ihmetyttänyttä kysymystä:
1) Miksi Kennedyn pää heilahtaa vasemmalle taakse ja osa takaraivosta lentää auton takaluukun päälle, jos laukaus tuli takaa jyrkästi ylhäältä ja oikealta?
2) En edelleenkään ymmärrä miten Oswald olisi yksin voinut aiheuttaa niin monta haavaa niin eri kulmista vain kahdella laukauksella, kun kiistämätön tosiasia on että yksi kuti (kolmas)meni pahasti ohi ja alikulkusillan pieleen haavoittaen, ymmärtääkseni kimmokkeena, yhtä katsojaa. Siis toisen luodin täytyi olla ns. Magic bullet.

Itse en ole kovin taipuvainen uskomaan mihinkään salaliittoteorioihin, sillä en usko että useamman ihmisen salaliitto pysyy kasassa, kun kyse on isoista asioista. Aina joku tahtoo nimensä lehteen, synninpäästön tai muusta syystä päästä esiin. Jaloimmillaan vaikkapa omantunnon painaessa. Siksi en Kennedyn murhassakaan usko kovin suuren, ainakaan amerikkalaisen ryhmän tekoon.
Esim 9/11 terrorissakaan esitetyt väitteet amerikkalaisten omasta provosoinnista päästäkseen sotimaan, jopa niin, ettei koneita olisi ikinä edes ollutkaan ovat ihan järjettömiä. Mihin katosivat ne kaikki ihmiset, heidän omaisensa ja itse lentokoneet? Liian monta ihmistä vaikenemaan.
Kieltämättä tornit luhistuvat nopeasti ja katkeavat kummasti alaosastaan, kuin räjäytysvideoilla . Minussa se herättää pikemminkin kysymyksen josko terroristit ovat lentokoneitten lisäksi myös räjäyttäneet tornit tuhon varmistaakseen. Sen voin hyvinkin uskoa.
Samoin näissä JFK-salaliittoteorioissa minua häiritsee se, ettei mikään tutkittu fakta muka pidä paikkaansa. Esim. Oswaldin osuuden kokonaan kieltäminen kaikkeen, kouluvaraston ampumiseen, poliisikonstaapeli Tippitin ampumiseen tuntuvat minusta virheeltä. Kun tältä kaverilta kysyin miksi ihmiset juoksivat nurmikumparetta ylös jos kerta uskoivat ampujan olleen siellä, niin hän vastasi että kyse oli sentään presidentistä ja että ihmiset olivat niin vihaisia. Minä taas uskon, ettei heillä ollut hajuakaan mistä laukaukset tulivat ja he pyrkivät vaan aukealta paikalta suojaan. Tämä ei tarkoita etten uskoisi kumpareelta ammutun, mutta ei sitä kadun varressa olevien siviilien käytöksellä voi selittää. Monien poliisien juoksu aivan toiseltakin puolen aukiota sinne on tietysti luonnollista.

Kysyin Grodenin mieheltä onko hänellä myynnissä noita lehtiä ja hän sanoi että tulossa on, mutta hän myi omansa minulle täyteen hintaan 20$.  Lehti on aivan erinomainen. Silmäilin sen jo läpi, mutta säästän paremmin luettavaksi kotimatkalle.

Kävin virallisen tiedon lähteelläkin 6.kerroksen kirjavaraston museossakin. Se sai aikaan kylmänväreitä ja tunsin hetken aikaa vihaa amerikkalaisia vastaan kun kehtaavat tehdä tällaisen näyttelyn presidentistä, jonka ovat itse antaneet tulla murhatuksi. Ja antavat niin käydä päivittäin kymmenille tavallisille ihmisille. Ehkä amerikkalaisten sydämessä elää vielä vähän sivistymätön lännen mies, joka lähtee luuseriuttaan pakoon uuteen maahan, uudelle mantereelle, uusien mahdollisuuksien pariin, aloittaa kaiken alusta. Kyllähän näitä riittää meillä kotikulmillakin: kun joku asia ei miellytä, niin sen sijaan että tehtäisiin kaikkensa asioiden korjaamiseksi, vaihdetaan ympäristöä, lähdetään pakoon.

Virallinen museo on minusta aika köyhä. Myönnän, että siihen vaikuttaa oma ennakkoasenteeni, ettei kaikkea kerrota kuten pitäisi. Ensimmäisen kerran suutuin alakerrassa vartijalle joka käski minut kiertämään köysikehää muodostaakseni jonon yhden (1) edelläni olevan naisen taakse. Eksyin köysiradassa puoliksi tahallani ja pyysin häntä apuun, kun en tiennyt mihin mennä. Hän purskahti nauruun ja putosi aivan täysin.
Vaikkei hän sitä sanonut, näin että hän ei nauranut tyhmyydelleni, vaan sille, että sanoin aika kovaan ääneen, että ”tämä on niin tyhmää, ettei tällaista tehdä kuin USA:ssa”. Varmistin vielä, että ”tätä samaa saatanan köysirataa kierretään on sitten taidemuseo tai hampurilaisbaari ja että teidän täytyy todella olla karjankasvattaja kansaa, kun tykkäätte itsekin kulkea karsinoissa”. Musta vartija ei saanut nauruaan katkeamaan, valkoinen lipunmyyjä ei oikein tykännyt. Minä olin ylpeä, että puhe tuli kerrankin kakistelematta ja sanoja arpomatta. No myönnettävä, että olin katsonut joitain sanoja etukäteen kun epäilin kohtauksen vielä tulevan. Että sillä hetkellä osaisin edes näyttää ilkeältä enkä pelkästään hölmöltä.

Olen varonut ottamasta riskejä ja olla vittuilematta, mutta loppua kohti ärsytyskynnykseni on kyllä laskenut ja jostain syystä en ole enää viime päivinä jaksanut olla ystävällinen ja niellä kaikkea.  Joskus alkureissusta muistutin itseäni jatkuvasti, yleensä liikenteessä, ettei tarvitse tehdä kuin yksi virhe, ja sekin voi olla kohtalokas. Minulla oli oikein tapa, läpsin ensin käsiäni yhteen, sitten poskille ja huusin kovaan ääneen yksin autossa ”Camoon!”, kun keskittyminen meinasi herpaantua. Jäljellä on enää kaupunkiajoa, mutta silti täytyy pysyä nöyränä ja hereillä loppuun asti. Niin liikenteessä kuin ihmisten kanssa.

6th Floor Museumin kuudennessa (6) kerroksessa ei saanut ottaa valokuvia. Kehittynyt kapinallisuuteni eteni siihen pisteeseen, että otin siellä lukuisista kielloista huolimatta  5 valokuvaa kännykällä. Se oli äänetön ja pienempi kuin tablettini. Salaliittoni oli taiten suunniteltu, mutta toteutin sen täysin yksin. Turha epäillä.
Positiivinen yllätys kohtasi minua kierroksen ihan lopussa, kun kerrottiin ensimmäisen kerran, että on ollut myös poikkeavia näkemyksiä kansan parissa ja tutkijoidenkin kesken. Jopa esiteltiin pintapuolisesti joitain kaikkein tavallisimpia salaliittoteorioita. Kerrottiin myös että virallisestikin Warrenin komission loppuraporttia on kyseenalaistettu. Jopa niin että oikeus totesi 90- luvulla toteennäytetyksi, että Grassy Knollilta on tarvinnut tulla ainakin yksi laukaus, mutta sitten kuitenkin todetaan, että kun todisteita salaliitosta ei ole, niin tapaus katsotaan loppuun käsitellyksi.

Kiertelin vielä kulmilla hakien inspiraatiota ja kuvakulmia. Olen aika monta muutakin oikeaa mielipidettä löytänyt ja asiat ovat valjenneet, kun vaan hengailee tapahtumapaikalla. No, nyt ei tullut selvyyttä.
Oma teoriani on, että kun Kennedy oli hyväksynyt FBI:n epäonnistuneen murhayrityksen Castroa vastaan, niin tämä toteutti omansa, jossa Oswald kommunistina oli yksi 3 miehen ryhmässä. Tuollainen voisi pysyäkin salassa pitkään kun mukana ulkomaalaisia. Ja veikkaan, että tämä selvisikin, mutta koska USA ei voinut hyökätä enää Kuubaan aloittamatta maailmansotaa, se nieli ylpeytensä ja syötti kansalle yhden miehen teorian.

Lähdin selvittämään virallisen totuuden lähteitä: Oswaldin jalanjäljille. Ensin vierailin hänen kotikulmillaan, kahdessakin paikkaa. Sitten paikassa jossa konstaapeli Tippet pysäytti hänet ja jossa Oswald ampui hänet sekä Texas Theaterissa johon Oswald pakeni ja josta hänet sitten pidätettiin.

Kävin kehutussa BBQ paikassa ribseillä ja paikka olikin tosi hyvä. Edelliset saman tason ribsit sain Chicagossa (Buddy Guyn kapakassa). Lisäpisteitä paikka sai tarkoilijatyttöjen vuoksi jotka olivat hyvin niukasti pukeutuneita ja suhtautuivat asiakkaaseen hyvin avomielisesti. Nuori  neito nosti jalkansa penkille selittäessään menun erikoisuuksia, istui viereeni ja esitteli tissivakoaan joten vain kiistaton herrasmiesmäisyyteni sekä kyseenalainen intohimoni ruokaan sai pidettyä minut asialinjalla. Vain ylikypsää, vain ylikypsää….

Tappava helle (anteeksi sananvalinta) purkautui aivan järjettömänä sadekuurona. Kun hain kaupasta kaljaa, pysäköin auton lähimpään ruutuun, n. 10 metrin päähän ulko-ovesta ja kastuin läpimäräksi silti. Oikeastaan jo oven aukaistessani, sillä täällä ei ole vesipisaroita vaan vesi tulee taivaaltakin aaltoina. Onneksi lämpöä riitti silti pitkälti yli 30 C asteen joten mikäpä siinä kylpiessä.

Ajattelin nauttia pari olutta joten nyt keskityn siihen. Mitään tappavan hauskaa ei irtoa loppuun. Mautonta sen sijaan aina.

Tämän laudan kohdalta lähti toinen laukaus. Ensimmäinen kirjavarastosta lähtenyt meni ohi ja vastakkaiseen suuntaan, alikulkusillan tolppaan haavoittaen katsojaa.

Tästä ammuttiin ns. "Fatal shot" joka oli taapavaa ja vei son osan presidentin takaravoa mennessään. Auton takana näkyvän lyhtytolpan edessä seissyt mies sai presidentin veret päälleen.

Ainakin kaksi laukausta tuli siis tuolta kumpareen päältä.

Kirjavaraston 6.kerroksessa on kuvauskielto. Tämä on siis luvaton kuva. En paljasta kuvaajaa.

6.kerroksesta näkymä on huono...

...verrattuna tähän 7.kerroksen kuvaan, josta kuvia sai taas ottaa.

Kuva paikasta jossa Kennedyn auto oli kun ns. Fatal shot kajahti. Tuo termi on käytössä amatöörikuvaaja Zapruderin niistä frameista joissa Kennedyn pää heilahtaa vasemmalle taakse ja osa takaraivosta irtoaa. Tunnetustihan Jaquiline kääntyi sen perään takaluukun päälle.
Mm. Fatal shot kuvia ei näytetä 6.krs museossa, koska se herättää terveen järjen kysymyksen laukauksen suunnasta.

Hyvä kysymys on, miksi Oswald ei ampunut ns.vastapalloon kun saattue ajoi suoraan kohti Houston streettiä pitkin. Saattue kääntyi kuvan alarenasta vasemmalle Elm streetille.

Täällä Patton streetin ja 10th streetin kulmalla poliisi pysäytti Oswaldin jolloin tämä apui autosta nousevan poliisin ja jatkoi pakoaan.

Talo jossa Oswald asui juuri sillä hetkellä ja jossa kävi Elm streetin tapahtumien jälkeen

Talo jossa asui ennen. Nyt tekevät sillä bisnestä.

Texas Theatre johon Oswald pakeni poliisia piiloon ja josta hänet pidätettiin, kun marssi ohi lipunmyyjän maksamatta. Ei ihan varsinaisesti pyrkinyt olemaan huomaamaton.

Sain täältä elokuvateatteria mainostavan t-paidan.

Tuosta kolmannen rivin takaa keskipaikoilta hänet pidätettiin pienen välikohtauksen jälkeen.

 

Päivä 47: Kun yö ja päivä vaihtavat paikkaa

Ensimmäinen neuvo: jollei aivan pakko  älä koskaan ota lomalla lentoa joka lähtee aamulla ennen klo 8.00. Ei nimittäin ole mitään järkeä, että lennät uuteen paikkaan ja perille päästyäsi sinun pitää mennä nukkumaan. Ostat siis kaiken tavallaan päivää liian aikaisin: hotellihuoneen nukkumiseen, vuokraat auton seisomaan parkissa, pönttö sekaisin  syöt kalliissa aulabaarissa tms. tyhmiä päätöksiä.

No kai minä tämän jo tiesin, mutta silti suostuin moiseen lentoon, kun koin sen niin pieneksi osaksi kokonaisuutta. No joo, sen verran puolustelen tyhmyyttäni, että kun lentoja varasin yhdessä matkatoimiston kanssa, niin kuvittelin saavani San Franciscosta halvan lentokenttähotellin alle 50$, jolloin olisi tohtinut mennä nukkumaan ihan muutamaksi tunniksikin ja matka kentälle olisi ollut hyvin nopea. Sitten kävikin ilmi ettei SF:sta halpoja lentokenttämotelleja niin vaan löytynytkään, kuten melkein kaikkialta muualta.

Valvoin siis perjantaiaamusta lauantai-iltapäivään klo 17.00 asti käytännössä ilman silmäystäkään unta. Kun pääsin Dallasiin olin aivan rikki. Onneksi Dallasin Hertzissä oli osaava ja mukava autovuokraamon neiti joka osasi ensimmäisenä koko matkan aikana osasi pari sanaa myös suomea: ”kiitos,kiitos” tuli aikas luontevasti. Kielitaidon ja Tampereen tunnistaminen johtuu siitä, että hänen äitinsä asuu Jyväskylässä ja yksi hänen suomalainen ystävänsä on tulossa tänne ihan kohta. Hän oli afro-amerikkalainen alle  30 v nainen jolla oli afro-kampaus. Sellainen jota olisi Osmonmäessä katsottu 70-luvulla katsottu julkean pitkään. Tämä neiti  poikkesi San Franciscon auton palautuksen  sinänsä oikein sympaattisesta rouvasta siinä, että tämä ei säheltänyt vaan osasi asiansa.

Nyt sain autokseni Chryslerin Malibun joka on ihan ok peli varmaan, mutta lattialle istuminen ja sieltä nouseminen tuntuu nyt SUV:n jälkeen tosi oudolta ja hankalalta. Toinen ohje: ainakin road tripille kannattaa ehdottomasti valita korkea auto, SUV-tyyppinen. En huomannut tuon Rav4:n  vievän polttoainetta sen enempää kuin muutkaan.

Hotellin varasin jo totuttuun tapaan Booking.comista lentokentällä autoon päästyäni. Minulla ei ole täällä sijainnilla niin kovin suurta merkitystä kun kaikkialle menen kuitenkin autolla. En kuitenkaan väsyneenä halunnut ottaa riskiä joutua epäsiistiin läävään lomani huipennukseksi, joten otin muutaman kympin kalliimman hotellin Hyattin oikeinkin hienon huoneen. Selvästikin bisnesshotelli koska nyt viikonloppuna täällä ei ole sellaista väkeä kuin henkilökunnan jäykkyydestä ja puitteista voisi olettaa.

Booking.com on näistä hotellisovelluksista mielestäni ylivoimainen. Puheet suoraan hotellista varaamisesta ja halvemmalla saamisesta ilman välikäsiä, ei minun kokemusteni perusteella toimi ainakaan USA:ssa enkä ole Euroopassakaan huomannut suoran varaamisen tuoneen koskaan mitään etua. Booking.com kilpailuttaa hinnan puolestani ja ainakin täällä olen aina tiskiltä kysyessäni ja tingatessanikin saanut aina ihan saman hinnan. Ja eiväthän he sen Bookingin hinnan alle oikein voi mennä, kun ihmiset kuitenkin vetoaisivat siihen. Lisäksi Bookingin kautta saa useimmiten vielä harkinta-akkaa, eli maksuttoman peruutuksen. Nyt jo pitkään olen saanut myös 10%alennuksen kun varauksia on ollut useampi. Onhan noita muitakin varausohjelmia, mutta minusta Booking on selkein, vertailu helpointa ja asiakaspalautteet uskottavia. Lisäksi tuo peruutusmahdollisuus. Joitain kalleimpia ennakkovarauksia Suomesta tehdessäni tsekkasin myös Trivagolta onko hintaeroja jonkun toisen varauskoneen kautta. Ei tullut minua vastaan, ainakaan  niissä hotelleissa joita harkitsin. Mutta jos mielessä on vain pistoreissu johonkin ja tietty hotelli, niin tietysti kannattaa katsoa muittenkin hinnat.

Dallasiin päästyäni kävin syömässä hotellin viereisessä yksityisessä burgerissa, jälleen todella hyvä. En ymmärrä miten Mäcit ja burgerkingit voivat täällä kannattaa, kun usein vieressä on paljon parempi, ei yhtään kalliimpi paikka, jossa saa laatua.
Sitten kaupasta juotavaa jääkaappiin. Meinasin vanhasta muistista ostaa lavallisen vettä mutta tajusin  olevani täällä enää muutaman päivän. Se täällä poikkeaa, että hotellista riippumatta, minibaari/jääkaappi on aina tyhjä. Eivät oletakaan, että ostaisimme heidän kalliita juomiaan eikä kirjanpito lyö leiville. Fiksua. Ainoa paikka jossa oli juotavat oli Riot House (LA) mutta ne taas kuuluivat hintaan. Eli nolostelematta voi Yhdysvalloissa siis kantaa muualta tuotuja juotavia huoneeseensa.

Hotelliin päästyäni kävin nukkumaan. Tai siis nukahdin. Heräsin käydäkseni alakerran baarissa pastalla ja nyt uudestaan nukkumaan. Huomenna tärkeä päivä kun täytyy ratkaista pitkään täkäläistä yhteiskuntaa repinyt JFK:n murha.

Päivä 46:  Huikeat jäähyväiset San Franciscolle

San Franciscon lentokenttä, klo 00:59.
Enää 5 tuntia lähtöön kohti Dallasia. Kun käskevät olemaan paikalla 3 tuntia ennen, niin toivottavasti avaavat check-in luukkunsa vähintään yhtä aikaisin.
Väsyttää, mutta niin sairas nälkä, ettei saa nukuttua.

Oli vähän hulina päivä, hieno sellainen.
Nukuin pitkään, sillä tiedossa oli että seuraavan kerran pääsen sänkyyn nukkumaan Dallasissa lauantai-iltana. Olin jo etukäteen päättänyt etten ota hotellia täksi yöksi kun lento on jo 6.00 ja minun pitäisi auton luovutuksen takia ja muutenkin olla kentällä viimeistään klo 3.00. Tuskin unta olisin saanut kuitenkaan ennen puoltayötä, edes syöneenä.

Olin perjantaille aikatauluttanut ns. paikkopäivän jolloin kierrän kulmia joita en ole jalan viitsinyt tai ehtinyt. Ensin suuntasin ostamaan American Giantin tehtaanmyymälästä vähän paremman hupparin. San Franciscossa huppari on kuulemma pyhä vaate, jopa pyhävaate, joten sikälikin makumme sopivat hyvin yhteen. Mainittu yritys on niitä erittäin harvoja vaatealan yrityksiä joka tekee tuotteensa itse ja Yhdysvalloissa, eikä Kiinassa.  Ihan asialliselta vaikutti vaikka aika kallis olikin.

Sitten yritin päästä Mission Dolores Cemetery –hautuumaalle. Jouduin tyytymään vauhdista napattuun ulkokuvaan, kun en saanut autoa mihinkään turvalliseen näköiseen parkkiin järkevän matkan päähän. Koska minulla oli koko omaisuus mukana, en uskaltanut jättää autoa ihan minne vaan. Kyseinen kappeli ja hautuumaa kiinnostaa minua, koska sekin liittyy Vertigoon.

Mission Dolores

En tunne. 

Yritin päästä syömään parin kehuttuun paikkaan, mutta sama vika kuin hengenravinnon kanssa, autolle ei löytynyt sijaa majatalon lähistöltä, jäi kalakeitto syömättä. Veijon kokkitykissä sitten ensi viikolla taas.
Jatkoin edelleen Vertigon merkeissä, kun ajoin Legion of Honorin museoon Golden Gaten puiston tuntumaan. Siellä oli näytillä kaikenlaista taulua ja veistosta, varsin arvostettu kokoelma kuulemma, mutta minä kävin katsomassa ensisijaisesti paikkaa, jossa Vertigon Madeleine kävi hypnotisoitumassa yhtä taulua katsellessaan.  Paikalla oli myös mm. Monetin muutama taulu jotka aidosti jaksoivat kiinnostaa, muuten en ole mikään kuvataiteen ystävä.

Tuo penkki oli pituus suuntaan ja tuossa patsaan kohdalla Vertigossa. Seinätkin on maalattu.

Elokuvan taulu tehtiin vain sitä varten, ei kuulunut kokoelmiin.

On muuten jännä miten muut taiteenlajit lisäävät aina etuliitteen (musiikki, kirjallisuus jne), mutta maalareista ja heidän töistään puhutaan usein yleisnimellä taide.
Vähän sama kuin urheilussa Suomessa jalkapallolla on palloliitto, ilman etuliitteitä. Sitten muut ovat kori/pesä/lentopalloliittoja.

Sieltä päätin mennä syömään viereiselle Cliff Houselle syömään. Ajattelin syödä kuitenkin Bodega Bayssa sitten paremmin ja lentokentällä toisen kerran, joten otin vähän kevyemmin. Sain väärän annoksen, tai siis eri jota kuvittelin tilanneeni, ja eteeni tuotiinkin 4 nyyttiä joissa oli possua ja katkarapua yhdistetty vähän itämaisittain ja hyvin maustettu soijakastike johon niitä dipattiin. Kuuluisa annos kuulemma, ja tosi hyvää oli, jopa herkullista, mutta oli kyllä vähän turhan pieni vaikken suuria odottanutkaan. No, minulla oli plan.

Jonottelin Golden Gatelle ja sitten käänsin Highway 1:lle kohti Bodega Bay:ta.
Highway 1 San Franciscosta ylöspäin, ainakin Bodega Bayhin asti, on aivan mahtava tie ajaa!! Upeat maisemat ja paljon rauhallisempaa kuin SF:sta etelään ajettaessa. Ensi kerralla lennän Friscoon, majoitun Montereyhin ja ajan Big Surin pätkän edestakaisin Santa Barbaraan asti. Sitten toinen lenkki pohjoiseen päin. Rantaa riittää ja tie senkun komistuu.

Bodega Bayhin suunniteltu ruokailu jäi, koska tuli jo kiire ehtiä nappaamaan kuvat ennen auringonlaskua.
Tuohon kylään hakeuduin siis nimenomaan, koska siellä on kuvattu pääosin Hithcockin Linnut.
Elokuva joka on hyytävämpi, vaikka trikkikuvat ovatkin vähän aikalaisiaan, kuin mikään näistä nykyajan pelkästään tehosteisiin perustuvista katastrofielokuvista. Linnut on niin pelottava etten kovin mielelläni sitä edes katso, koska erityisesti minua koskettaa siinä se selittämättömyys, kun lintujen väkivaltaiselle käytökselle ei löydy mitään syytä. Asia jää siis auki ja katsojalle tunne, että se voi aivan hyvin tapahtua uudelleen.
Bodega Bay oli ehdottomasti yksi kärkikohteita sen jälkeen kun tajusin viime kesänä sen olevan aivan San Franciscon kupeessa.  Reissu kannatti: 2,5 tuntia sinne ja reilu tunti valytatietä takaisin, hienot tiet olivat vaan bonusta.

Bodega Bay

Paluumatkalla ehdin juuri ja juuri Golden Gaten viereisille Sausoliton puoleisille rinteille katsomaan auringonlaskua. Jouduin jäämään kauemmalle levikkeelle, mutta se koitui lopulta suureksi voitokseni.
Siinä kaupunginvalojen syttymistä odotellessa jutustelin vanhemman herran kanssa joka oli tullut paikalle kävelykeppinsä ja Volvonsa kanssa. Herra kertoi kaikenlaista, mm- että hänen ystävänsä on sillalla töissä ja sieltä kuulemma hyppää vuosittain 600-700 ihmistä. Hänen isovanhempansa ovat Ukrainasta ja puhuimme pitkät pätkät slaavilaisesta mentaalista, itsemurha-alttiudesta. Hän kertoi olevansa Santa Monicasta ja asuvansa nyt Sausolitossa. Naurettiin amerikkalaisten presidenttiehdokkaiden jutuille, närkästyttiinkin lapsellisuudesta.
Lisäksi hän kertoi olevansa/olleensa graafinen suunnittelija ja ystävällisyyttäni kysyin millaista työtä hän oli tehnyt. Hän kertoi tehneensä töitä paljon mm. levynkansien suunnittelijana. Hän kertoi työskennelleensä esim. sellaisen bändin kanssa kuin The Doors  !!!
Silloin minä hyppäsin metrin ilmaan: vaikka äijä puhuisi paskaa, niin täytyihän tämä herra jututtaa.
Hain lämpöistä päälle ja hän turisi pitkät pätkät Harry Nilsonista ja Roy Orbisonista joiden kanssa myös oli tehnyt hommia. Kerroin omista Doors bongauksistani reissulla ja aika totaalisesta fanituksestani. Kysyin minkä levyjen kansia on tehnyt, hän kertoi L.A.Womanin. Hän käski googlettamaan nimensä: Carl Cossick.
Ja todentotta: L.A.Womanin takakannessa on hänen nimensä!

Mr. Carl Cossick

Toyota Rav4 luovutettu.

Viimeinen ilta Kaliforniassa, ja kaiken sen panostuksen jälkeen mitä olen The Doorsin ja Morisonin eteen tehnyt, niin tämä oli kyllä melkoisen kova juttu.
Googlasin vielä kuvia ja ainakin tässä hätäisesti katsoen äijä näyttää ainakin riittävän paljon samalta, että uskon kyllä tavanneeni aidon henkilön.  Eikä hän kertonut mitään Morrison juttuja tms. tai korostanut että olisi riehunut mukana aikanaan, mutta hei: miehen nimi löytyy levynkannesta!
Täytyy tutkia miehen taustaa vielä paremmin. Otettiin sitten oikein kaverikuva, tai yksi tyttö otti.

Ajelin sitten päämäärättömästi ympäri San Franciscon perjantai-illan, alkuyön katuja, ja ihailin kaupunkia. Etsin paikkaa johon voisin pysähtyä syömään, mutta päätin sitten ajaa lentokentälle ja luovuttaa auton pois.
Pakkohan sieltä on ruokaa saada.
Hertzin auton luovutus oli yhtä kummallista kuin Brooklynissäkin. Oma mielikuva Hertzistä erityisen laadukkaana vuokraamona on kokenut kyllä pienen kolauksen. Tosin täydet pisteet täytyy antaa Sophialle (?), joka sähellyksestään huolimatta hoisi lopulta kaikki asiat niin valmiiksi kuin voi, hyvitti huoltoon käyttämäni rahat käteisenä ja herttaisinta oli kun kerroin olevani nälkäinen, saadakseni vauhtia hitaaseen toimintaan, hän toi minulle evässalaattinsa. Ihan hyvältä näytti mutten uskaltanut ruveta syömään. Lopuksi hän toi minulle vielä vesipullon ja banaanin.

Melkoinen päivä. Nyt odottelen lentoaseman heräämistä. Josko koneessa saisi nukuttua. Dallasissa pitäisi olla klo 11:33AM.








 

Päivä 45: Alcatraz

Varsinkin uudenvuodenjuhlinta, joka kuului San Franciscosta saarelle, aiheutti aina levottomuutta.

Tästä luukusta annettiin uudelle tulokkaalle vankilan asu

Mutta sitä ennen pakollinen suihku js talkitseminen

Äkkiä miettien tiedän 3 erinomaista vankilaelokuvaa: Shawshank Redemption (Rita Hayword, avain pakoon), Midnight Express (Keskiyön pikajuna) ja Escape From Alcatraz ( Pako Alcatrazista). Papillonista tykkäsin aikanaan kirjana, mutta muistaakseni leffa ei tehnyt niin suurta vaikutusta. Sitten on pari  hyvää TV-sarjaa: Pako (Prison Break, ensimmäiset 2 kautta) ja uudehko Netflix sarja Orange Is The New Black. Hyvä genre siis.

Tänään suuntasin heti aamusta Alcatrazin vankilasaarelle, johon olin hankkinut lipun etukäteen jo Suomesta. Vaikka se periaatteessa kuuluu National Park -kortin kohteisiin, jonka ostin Badlandsista, niin olin ymmärtänyt että sillä pääsee mukaan vain kun on tilaa lautalla. Ja kesällä Alcatrazin lautat useimmiten kuulemma täynnä. En ottanut riskiä sillä paikka on minulle tärkeä.

Kävin ostamassa Docille kynsileikkurit Safewaysta matkalla, jo 7.30 jälkeen, mutta kukkakauppaa en löytänyt, joten krysanteemit jäivät tuomatta.
Pako Alcatrazista elokuva on suosikkejani ja siinä krysanteemeilla on suuri rooli, kun kusipää vartija vai oliko peräti johtaja, joka tuhoaa vanhan vangin Docin istutukset ja vanhus saa järkyttyneenä sydänkohtauksen. Lopussa kun Frank Morris (Clint Eastwood) ja yhdet veljekset karkaavat, ja kun vartijat tutkivat läheisen Angelin saaren rantoja, he löytävät krysanteemin sieltä kiviltä ja joku tietää etteivät ne kasva Angelin saarella, niin kusipää tietää samalla karkulaisten päässeen maihin sinne asti ja olevan siis ensimmäiset Alcatrazista paenneet vangit. Pakenemisen sieltä piti olla mahdotonta mm. San Franciscon lahden kylmien merivirtausten vuoksi. Vesi on jäätävää parhaallekin uimarille. Kusipää rutistaa kukkasen ja vaikenee kun tietää itse antaneensa paolle sen viimeisen motiivin.

Frank Morris ja karkuriveljekset muovailijat paperimassasta päät joihin keräsivät hiuksia ja asettivat ne hämäämään vartijoita ilta- ja yökierroksilla. Näin he saivat lisää etumatkaa, aamuun asti.

Ilmeisesti keittiöstä varastetulla lusikalla tai kyndiviilalla he nakersivat seinään aukon josta pääsi tuuletuskäytäviin. Alcatrazissa yksikään selli ei ole suoraan ulkoseinään päin. 

Seläkkäin vastakkain olevien sellikäytävien välissä on tuuletus ja huoltokäytävät putkille yms. Seinän läpi päästyään karkulaiset kiipesivät niitä pitkin vankilan katolle asti. 

Vankilan kattoa pitkin he etenivät Angelin saaren puoleiseen kulmaan.
Angelin saarihan toimi aikanaan samassa roolissa kuin Ellis Island NYC:ssa, täällä lähinnä kiinalaisten maahantulopisteenä.

Tätä rinnettä he laskivat aina rantaan asti

...josta he jatkoivat matkaa sadetakeista (muistaakseni) tehtyjen kumivene/kellukkeiden avulla.
Sinällään matka San Franciscoon tai Angelilld ei ole kuin vähän toista mailia  mutta merivirtojen takia San Francisco Bayn vesi on aina kylmää.

Kuvassa keskellä on kolme karkulaista ja havainnekuva jolta he näyttäisivät "nykyään"

Elokuva perustuu tositapahtumiin. Alcatrazin vankila suljettiin sisäministeri Robert F. Kennedyn toimesta hyvin pian paon jälkeen (1963), kun Bobby Kennedy totesi kansan vastustavan sen epäinhimillisiä elinolosuhteet ja kun Bobbyn mukaan ”vangit olisi halvempaa asuttaa Waldorf Astoriassa”.
Talon kuuluisia asiakkaita ovat olleet mm. Chicagon mafiapäällikkö  Al Capone, sekä ”Birdman” Robert Stroud, joka käynti linnassa viettämänsä ajan opiskelemalla ranskan kielen, lukemalla lakia ja kesyttämällä usean sadan linnun pesueen.

Minusta meinasi tulla Alcatrazin uusin viimeinen asukas kun  jouduin yhden lokin piirittämäksi. Kiipesin takakautta vartijan ohjeiden mukaisesti jyrkkiä ja kapeita portaita pitkin vankilan remontissa olevalle ulkoilualueelle, joka oli vähän kuin suljettu. Se oli kuitenkin tärkeimpiä paikkoja elokuvassa ja sinne portaille jätin kynsinipsuttimet. Viilaa muistaakseni pyydettiin, mutta nuo ovat paljon kätevämmät. Meidän diilereitten on aina ajateltava asiakaslähtöisesti. No, poislähteissä portaille oli ilmestynyt järjettömän kokoinen lokki. Se ei hievahtanutkaan vaikka kävelin kohti. Tuijotti ja äänteli. Koska olen jo orientoitunut huomiseen käyntiin Bodega Bayssa, Hitchcockin Linnut-elokuvan kuvauspaikalla, en uskaltanut ruveta huitomaankaan, koska sillä oli kavereita valtavasti ihan lähistöllä. Paikkaan ei ohjattu väkeä eikä siellä juuri muita käynyt, joten olin vähän pulassa. Apuakaan en kehdannut huutaa. Onneksi vartin päästä joku pariskunta tuli portaille, jolloin neuvoin ystävällisesti heitä tulemaan ensin ylös, kun emme yhtaikaa mahdu. Nainen huitaisi kädellään ja lokki lensi pois. Mitään joukkohyökkäystä ei tapahtunut, luojalle kiitos. Mietin vaan, että jos näen huomenna Bodega Bayssa edes kottaraisen, niin menen varmaan sekaisin.

Siellä se haastaa riitaa portaiden puolivälissä

Lokkien lisäksi saarella pesi jos jonkinlaista jalohaikaraa yms

Nämäkin olivat hyökkäysvalmiina koko ajan.

Alun perin sotilastukikohdaksi perustettu linnoitus on nykyisin yksi suosituimpia turistikohteita Kaliforniassa.