Päivä 13:  Mestaruusnostalgiaa ja maantietä


Aiemmin mainitsin road tripin alkaneen siitä kun vuokrasin auton, mutta todellisuudessa kunnolla se alkoi vasta tänään. Jätin taakseni itärannikon kaupungit ja nyt edessä on selvästi enemmän maaseutua, etenkin ajamisessa, mutta myös majoittumiset ovat ainakin lähtökohtaisesti motelleissa aina Yellowstoneen asti.

Aamu oli iloinen, kun Pyrinnön tytöt ottivat tänään kaksi SM-mitalia!  B-tytöt jopa SM-kultaa seuraan, todella pitkän tauon jälkeen. Pyydän anteeksi jos unohdan nyt jonkun jengin, mutta muistaakseni viimeksi Pyrintö juhli B-tyttöjen koriskultaa eduskuntavaalien äänestyspäivänä keväällä 1991. Muistan tämän harvinaisen hyvin, koska olin tällöin Jorma Pokkisen apuvalmentajana 74-syntyneiden tyttöjen (ja tietysti Martta ja muutama muu 75-mukana!) juhliessa mestaruutta Hervannan vapaa-aikatalolla.
Se oli aikamoinen jengi. Meillä oli kokoa, näköä, samanlaista äijämäistä asennetta (voittaakseen pitää olla sitä ei-neitimäisyyttä johon toisinaan törmää niin tytöissä kuin pojissa) kuin nyt Pyrinnön B-tytöissä. Silloinkin vastassa oli Tapiolan Honka, jonka myöhemmin naisten maajoukkuettakin valmentanut ja nyt Turun Namikassa vaikuttava valmentaja Marja Miettinen sanoi kätellessämme ennen peliä, että ”näyttävätpä teidän tytöt vihaisilta”. Ja ihan totta. tiedätte sen ilmeen jonka Damon Williams ottaa kun toinen suunpieli nousee toista ylemmäksi ja ilme pitää sisällään koko tunneskaalan vihasta loppumattomaan itseluottamukseen.  Ja tämän ilmeen tytöt näyttivät jo 8 vuotta ennen kuin Tampereella tiedettiin Damonista mitään. Veimme molemmat finaalit n. 20 pisteen erolla.
74-tytöistä vielä sen verran, että tuo joukkue oli poikkeuksellinen monessakin mielessä. Ensinnäkin heissä oli useampia ihan oikeita urheilijoita, Ellu juoksi Pyrinnössä aitoja, Jonsku hiihti myös sukset jalassa kovaa. He antoivat hyvää esimerkkiä muille tytöille siitä miten urheiluun pitää suhtautua.
Molemmat pelasivat ihan kunnon uran naisten SM-sarjassa.
Kati ja Marja olivat nuorten maajoukkuetason sisäpelaajia ja hekin tekevät merkittävän uran myös ylimmällä sarjatasolla. Marja Pyrinnössä ja Nokialla, Kati Pyrinnössä ja Ruotsissa.
Huomattavaa tässä yhteydessä, että Katin kaksospojat pelaavat Pyrinnön 06-mikroissa ja siinä on joukkue jossa pelaajatyyppejä vilisee. Kannattaa käydä katsomassa, jos haluat olla joskus mainostamassa kuinka ”jo mikroissa katselin että noista tulee pelimiehiä”. Enkä nyt väheksy omia 07-äijiä, sillä kovia jätkiä meiltäkin tulossa, ei sillä.
74-tytöissä oli myös superlupaus Vilja, joka aloitti tosissaan koriksen harjoittelun vähän liian myöhään. Olen jaksanut toitottaa, että harjoittelun pitää olla nousujohteista. Liian myöhään alkavassa harjoittelussa on vaara, että vaikka fysiikka yhtäkkisen harjoittelun lisääntymisen kestäisikin, niin pää ja motivaatio ei välttämättä kestä. Vilja oli jo silloin taiteilijasielu ja Suomen naisten korismaajoukkue menetti yhden mahdollisen huippusentterin musiikille ja muulle taiteellisemmalle.
 Saimme B-tyttöihin vahvistuksia Tampereen NMKY:stä josta Lissu ja Nymsku siirtyivät meille. Molemmat hyvin valmennettuja ja perustaidoiltaan parempia tyttöjä kuin meidän mimmit. Kovia kolmostykkejä molemmat. Lissu oli myös todella nopeana pelaajan erinomainen puolustaja. Nymsku oli poikkeuksellisen pallotaitava ja paitsi tarkka, myös heitossaan nopea kolmostykki. Omien sanojensa mukaan kävi ensimmäisen kerran urallaan kahden pisteen alueella, kun toisessa finaalissa Honka vaan tarjosi suoraa väylää korille. Nymskun kunniaksi täytyy muistaa aina mainita kun hän, toimittuaan jo Panttereissa naisten joukkueenjohtajana, puki pelikamat päälleen naisten finaaliin Äänekoskelle (kun Panttereilla oli mahdollisuus katkaista sarja), hän teki korin syöttämällä päätyrajan syöttölinjoja peittäneen ja selkänsä Nymskulle kääntäneen Kenya Robinsonin perseen kautta itselleen ja nosti helpon korin. Vanha kikka, mutta ei se ihan kaikilta joukkueenjohtajilta onnistu.  Kenya Robinson oli ikoninen pelaaja jo silloin.
74-tytöissä oli monia hienoja tyttöjä. Luppiskin taisi pelata SM-sarjaa. Tanja olisi voinut, jos olisi halunnut.
Muutamiin olen törmännyt myöhemmin. Ansku elää korista vahvasti Kangasalan Urheilijoiden mukana valmentajana, Annika on Pyrinnön miesten vakiokatsoja.
Nykyinen Pyrinnön B-tyttöjen joukkue näyttää monessa mielessä tutulta.
74-75 tytöt nostivat sitten Ipen johdolla toisena A-tyttö vuonnaan Pyrinnön naiset takaisin SM-sarjaan ja sikälikin nykyisten B–tyttöjen (00-01-syntyneet)  polku näyttää tutulta.
Itselleni nuo olivat hienoja, mutta äärimmäisen haastavia vuosia. Suurin onnenpotkuni oli kun pääsin Jorma Pokkisen johtamiskouluun. Jonkka opetti tytöille, ja ihan yhtälailla minulle, elämää.
Vaati, ohjasi, kannusti. Jonkasta tuli samalla yksi parhaista ystävistäni. Hän auttoi minut työuran alkuun, hän on tukenut ja tehnyt sitä kautta vuosien ihan kaikessa.
Koriksessa Jonkka veti suuria linjoja, johti kokonaisuutta, minä opetin käden vaihtoa selän takaa ja muuta tärkeää näperrystä.
Myöhemmin B-poikia (87) valmentaessamme Jonkka torkkui vaihtopenkillä ja kun me Panun kanssa aloimme äänekkäästi ohjata tuomareita jostain, Jonkka heräsi ja otti tekun. Vaikka me olimme ärhäköitä, niin siitä joukkueesta tuli kaksi Korisliigan tuomaria, Roope ja Pete.
Naureskelin B-tyttöjoukkueiden yhtäläisyyksiä (voiko olla enää sattumaa?), kun katselin videota jossa fysiikkakoutsi Nikolta leikattiin tukka pelin jälkeen. Näin kävi myös minulle silloin 1991 keväällä.

Sori, että toisten voitonhetkellä alan nostalgisoimaan omiani, mutta täällä reissussa kun ei ole kenen kanssa juhlia ja tunteet nousevat pintaan.  Joka tapauksessa peli Tammelassa näytti olleen huikea Pyrinnön noustua kaukaa takaa voittoon. Olisinpa saanut olla paikalla.
Onnea Apinalauma sekä coachit Denis, Kati, Marcus, Niko ja koko muu staffi! Teillä on hyvä valmennustiimi ja teette ainutlaatuisen hienoa työtä.  Koska teillä ei ole tänään muuta tekemistä, niin luette varmaan tätä blogiani.

Toinen hieno uutinen on C-tyttöjen SM-pronssi!  Onnittelut sinnekin, Pinjalle ja muulle porukalle. Täytyy sanoa, että meidän tyttöpuolellakin on nyt toiminta aivan huippua!

Miesten finaalissa Kouvot oli tänään jälleen pykälän parempi.  Pyrintö on nyt selkä seinää vasten, mutta silloin se on ennenkin ollut vaarallisimmillaan. Muistetaan vaan, miten Topon varmalle mestaruudelle kävi 2010. Minä olen luottavainen, että Hakametsässä pelataan vielä.

No, sitten takaisin tänne Amerikkaan.
Heti pelien jälkeen, noin puolelta päivin itä-rannikon aikaa, hyppäsin autooni ja lähdin jytyyttämään Washington DC:stä kohti Clevelandia. Matkalla oli vain kaksi kohdetta.  Siis suunnitellustikin tämä oli melko puhdas ajopäivä.
Ajoin läpi Marylandin Pennsylvanian puolelle, pitkin Appalakkien kaunista vihreää vuoristoa vuoroin ylös, vuoroin alas. Kohteenani oli Stoystown/Shanksville ja  Flight 93 memorial, taas yksi muistomerkki.
Tämä keskellä Pennsylvanian peltoja sijaitseva monumentti on paikalla johon putosi neljäs kaapattu kone 9/11.  Kaksi törmäsi WTC-pilvenpiirtäjiin, yksi Pentagoniin, mutta tämän neljännen matkustajat päättivät yrittää kaapatun koneen valtausta takaisin. Vaihtoehtoja ei ollut, sillä he olivat jo kuulleet lentokoneen puhelinten kautta läheisiltään, että terroristit käyttivät lentokoneita pommina. United 93 oli myös muuttanut kurssinsa kohti Washingtonia ja tiedustelutietojen perusteella kohteena oli joko Valkoinen talo tai Capitol Hill.  Vastavallankumous tunnetusti epäonnistui ja kone putosi ja murskaantui tuonne pellolle.
Heitä pidetään kuitenkin sankareina, sillä todennäköisesti uhreja olisi tullut moninkertainen määrä jos kone olisi päässyt kohteeseensa.
Paikalla on visitor center jossa kerrotaan 9/11 tapahtumista. Se on hyvin vaikuttava paikka, koska siellä uhrit muuttuvat nimistä ihmisiksi. Siellä on pieniä säilyneitä tavaroita sekä mahdollisuus kuulla autenttiset soitot, joita 3 naista soittaa läheisilleen koneen satelliittipuhelimesta. Hiljentää.

Visitor centerissä käsitellään aihetta monesta näkökulmasta. Jo niiden samojen uutisten näkeminen, nyt uudestaan, karmaisi.
9/11 on yksi niitä tapahtumia joita minun sukupolveni kysyy toisiltaan, missä olit kun kuulit tapahtuneesta?
Minä olin juuri lähtenyt töistä ja juttelin autoa ajaessa Niemisen JP:n kanssa joka kertoi seuraavansa telkkarista kun lentokone on törmännyt WTC-torniin. Siinä puhuessamme ehdin ajamaan Siperian liikekeskukselta Stockan tavaratalon parkkitalon ramppiin, kun JP:n ääni nousi ja hän kertoi juuri toisen koneen törmännneen toiseen torniin, livenä telkkarissa. Jokainen ymmärsi sillä hetkellä, että kyse ei mitenkään voi olla sattumasta vaan se oli terrorismia. Istuin sen illan kotona nenä ruudussa, niin erityinen ja kauhistuttava päivä se oli.  
Kun aiheesta tehtiin hyvin todenmukainen ja erinomainen elokuva United 93, päätin että jos joskus saan mahdollisuuden, haluan käydä paikalla.

Stoystownista suuntasin kohti Ohiota ja Youngstownia. Toinen sellainen kohde, johon kovin moni muu ei ehkä varta vasten hakeutuisi. Tänne tulin, ja myös lopulta majoituin, koska yksi Brucen suosikkibiisejäni on karuakin karumpi Youngstown. Yksinkertaistetusti se kertoo teollisuuskaupungista jota ovat elättäneet Yellow creek-joen tuoma energia, Appalakkien malmit sekä sodat. Sodat luomalla ja tuomalla tänne työtä.
Nykyisin kaupunki kituu hengissä pysyäkseen.
”Now sir you tell me the world’s changed
Once I made you rich enough
Rich enough to forget my name”

Ajaminen Youngstowniin oli mukavaa, hyviä teitä, hienoja maisemia, enkä malttanut edes pysähtyä. Olin taas syönyt pelkän aamiaisen joten alkoi kyllä huikoa, mutta kun pian tajusin että sekä Verizonistani että tabletista alkaa loppua virta, niin yritin ehtiä perille ennen sitä.  Ehdin juuri Youngstownin keskustaan kun ensin katosi kuva (kartta) ja sitten hyvin pian myös puhe.
Jep, aurinko laskemassa, minä olen keskellä varsin epämääräistä kaupunkia eikä hajuakaan minne mennä.
Lähdin seuraamaan yhtä Clevelandin viittaa, kun ajattelin että sinne vievän ison tien varressa on varmaan motellikylä, kuten ne usein täällä ovat ryppäissä. No se oli ainoa viittaa ja eksyin johonkin hyvin epämääräiselle alueelle ja totesin että täältä n päästävä ihmisten ilmoille mahdollisimman nopeasti.
Olen iän myötä menettänyt suuntavaistoni aika kokonaan ja pian huomasin pyöriväni ympyrää.
Ajoin tankkaamaan yhdelle kälyiselle huoltoasemalle ja kysyin sieltä neuvoa, mistä löydän motellin.
Sekä henkilökunta, että asiakas jonka he pyysivät minua neuvomaan, olivat erittäin ystävällisiä.
Murteesta oli vaikea saada selvää ja väittäisin että minua vanhempi herra oli kyllä autolla liikkeellä olevaksi juonut liikaa taikajuomaa. Tosin voihan olla että hän on vain pienenä pudonnut pataan.
Ensin hän kysyi mistä olen, sillä täkäläisillä ei ole Brooklyn Netsin hupparia. Sitten hän kysyi miksi olen Youngstownissa, koska täällä ei ole yhtään mitään.
Meinasin korjata, että emmehän ole nyt edes Youngstownissa, missä ei ole mitään, vaan sen ei mitään alueen jossain laitakylillä. Kerroin olevani road tripillä ja hän toisti kysymyksensä epäuskoisesti, mutta miksi sitten tänne tulit?  Kaveri tuntui lopulta vakuuttuneen etten ole ryöstämässä heiltä sitä ei mitään –juttua, niin hän neuvoi minulle motellin muutaman mailin päästä. Reitti oli niin suora että se houkutteli, vaikka hän sanoikin ko. motellin olevan kyllä aikas hieno.  Oletin että hän ohjaa minut johonkin Golf resortille joka on sika kallis, mutta sekin tuntui hyvältä vaihtoehdolta.
No, löysin motellin. Ei, se ei ole golf-resort, se ei ole kallis (51$ verojen kanssa) eikä minusta edes hieno. Pikemminkin...kamala.
Minkähänlaisia lääviä ne muut paikalliset motellit ovat, jos tämä on hieno?

Vieressä on Taco bell josta hain pari tortillaa iltapalaksi ja huomasin niiden olevan samalla lounas ja päivällinen. Ehkä täällä aamuun pärjää, mutta silloin heti liikkeelle, ladatun navigaattorin yms. kanssa: muutama kuva Youngstownista joita en ehtinyt ottaa, sitten kohti Clevelandia ja lyhyehkön stopin jälkeen kohti Notre Damea, jo varsin lähelle Chicagoa.