Aamusta heräsin kusihätään 5.30 ja tajusin saman tien, että se on jonkun korkeamman navajo-hengen merkki, että kun en eilen saanut olutta mistään, ja nyt aikainen omatoiminen herätys, niin minun on tarkoitettu näkevän auringonnousun Monument Valleyssa. Tajusin kuitenkin, että nyt on kiire!
Vessassa käymättä verkkarit päälle, kaikki lähellä oleva lämmin päälle ja äkkiä ovesta ulos! Heti pihasta ensimmäiset kuvat, sitten rauhoituin. Olihan se äärettömän kaunista, kun eroosion vuosisatojen kuluessa muokkaamat kalliot, preeria ja päivään ryhtyvä valo muodostivat silhuetin taivaanrantaan.
Ajoin autolla vähän eri kulmaan, mutten lopulta löytänyt sen parempaa paikkaa.
Palasin kämpille ja kävin viimein vessassa. Kaksi mielettömän hienoa kokemusta mahtui 20 minuuttiin.
Sitten aurinko valaisi jo kaiken, käsittämättömän nopeasti kaikki muuttui mystisestä hämärästä ja värien paletista kirkkaammaksi valoksi kun olin koskaan nähnyt missään.
Luovutin huoneeni/mökkini ja jätin hyvänä ihmisenä todennäköiselle navajo-siivoojalle tavallista paremman tipin ja lähes täyden pussillisen sämpylöitä. Hyviä tekoja maailmassa tehdään liian harvoin.
Suuntasin varsinaiseen Monument Valley:hin ja ajoin siellä pienen kierroksen.
Kun eilen vielä taisin kehua omaa hotelliani ehdottomaksi valinnaksi, niin kyllä ensiksi kannattaa yrittää huonetta The View Hotellista. Se on ihan uskomattomalla paikalla.
Vähän epäilytti, kun muistan jostain lukeneeni, ettei vuokra-autoja saa mm. ajaa päällystämättömällä tiellä eikä viedä maasta. No nyt vein sen navajojen maille ja ennen kaikkea varsin huonokuntoiselle loop-reitille jossa tiepohjan muodosti punaisesta hiekasta nouseva kallio siellä täällä. Punainen hiekka paljastaisi minut kyllä heti autoa palauttaessa. Sitä levisi kaikkialle auton kylkiin, jalkalistoihin, saati pohjaan. No, tuskin tulee sanomista autoa paluttaessani, kunhan ei ilmene kiven hakkaumista aiheutuneita vaurioita.
Reitti on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Kun laakson läpi ajaa, ei kannata tyytyä valtatien näkymiin.
Sain aikas makeita kuvia, näin minun mittapuullani.
Suunnitellusti yritin viritellä Google Mapsiin seuraavaksi kohteeksi Lake Powellia, mutta itkään nettiyhteydet eivät toimineet enkä saanut edes ladattua karttaa, joka sitten kyllä toimisi navigaattorina ilman nettiyhteyttäkin. Jouduin tyytymään siis karttani, jossa näkyy mm molemmat valtameret, mutta ei erityisen tarkkaan kuin vanhat valtatiet.
Vaan kun täällä ei tiet risteile kuten NYC:ssa, pääsin viittoja seuraamalla perille 2-3 tunnin ajomatkan päässä olevalle tekojärvelle. Tajusin aika pian hukanneeni elämästäni juuri useammankin tunnin, sillä täältä pitää päästä myös pois.
Lake Powell on tekojärvi joka on syntynyt padosta joka on rakennettu kanjonissa virtaavaan jokeen.
Siellä pitää vaan ehdottomasti lähteä vesille ja olla valmis käyttämään siihen 2-3 päivää, eikä tuntia.
Minulla ei ollut aikaa, joten Lake Powellin ahtaminen aikatauluun oli tyhmyyttä.
Tyhmyyttä jonka vuoksi istuin taas muutaman tunnin ylimääräistä autossa.
Niinpä lähdinkin suosiolla ajelemaan kohti Grand Canyonia johon olin varannut seuraavan määränpääni. Ja tarkemmin, kohti Tusayanin kylää, joka sijaitsee 20 min ajomatkan päässä kanjonista.
Matkalla ehdin jälleen kirota paikallisia radiokanavia, jotka ovat sananmukaisesti paikallisia. En ehtinyt kuunnella varmaankaan yhtään biisiä kokonaan etteikö kanava olisi jo alkanut rätisemään. Muutenkaan en ole oivaltanut täkäläistä radiokulttuuria.
Lähes jokaisessa osavaltiossa on joku classic rock-kanava joka soittaa minulle mieluista musiikkia, mutta harvoin se siis kuuluu samalla taajuudella montaakaan minuuttia. Popin paskaa ja vähän siedettävämpää countrya tulee kyllä useammalta kanavalta.
Noilla rokkikanavilla, joihin viittasin, huomaa kuinka amerikkalaisilla on hieman erilainen maku kuin meillä. Yllättävää on, kuinka suhteettoman paljon he soittavat David Lee Rothin aikaista Van Halenia.
Tähän kiinnitin huomion jo itä-rannikolla, mutta että vielä täälläkin. Hyvä bändihän se, varsinkin 4 ensimmäistä albumia (Fair Warning on myös hyvä levy), mutta Suomessa orkesterista kuulee aikas harvoin.
Samoin meidän suomalaisten makuun yliedustettu on PInk Floyd, jola soivat lähinnä The Wall albumin biisit ja toisinaan jotain Dark Side Of The Moonilta. Mutta siis Compfortably Numb soi esimerkiksi yllättävän usein. Samoin Led Zeppeliniltä kuulee ihan yllättäviä biisejä. Se ja Guns and Roses soivat ympäri maata usein. Van Morrisonia laulatettiin yllättävä usein itärannikolla, ei enää Chicagon jälkeen.
Grand Canyonille päästyäni pääsin jälleen hyödyntämään Natianal Park Annual Passiani, jonka ostin aikanaan Badlandsista. Se on kyllä ehdoton ja maksaa itsensä moneen kertaan takaisin tällaisella road tripilla. Sillä pääsee kansallispuistoihin ja isoon osaan muistakin nähtävyyksistä. Kannattaa ehdottomasti kysyä heti ensimmäisestä valtiollisesta kohteesta mihin menet.
Pysähdyin muutamalle seisakkeelle jyrkänteen reunaa ajellessani ja se oli juuri niin pelottava kuin epäilin. Huomenna sitten varsinaisesti tutustun tähän yhteen maailman seitsemästä ihmeestä.
Korkeanpaikan kammoisena vaan pelkään sen tulevan uniin.
Joka tapauksessa uniini tulee n. 700 gr pihvi, joka ei 24 oz kokoisena ruokalistassa näyttänyt niin valtavalta.
Kuvaa ottaessani joudin nousemaan pöydästä saadakseni laajaa kulmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti