lauantai 21. toukokuuta 2016

Päivä 26:  Naru Kaulassa Coloradossa

Kun aamulla jo kohta klo 9 jälkeen sain auton Vernalin kaupungin Walmartin öljynvaihdosta, lähdin ajamaan etelään, kohti Grand Junctionia ja sieltä edelleen Durangoon. Edessä siis puhdas ajopäivä, mutta kun ajoissa lähdin, olin ajoissa perillä.

Ajoa jälleen n. 7 tuntia, ruokatauko ja muut pysähdykset päälle.
Matkalla ehti pohtia monenlaista. Kun Facebookissa alkoi näkyä kavereitten pelikuvia Kultaisesta Pillistä (toipumisia JP!) niin tuli haikea olo ja muistot palasivat omiin tuomariaktiivin aikoihin.
Tampereen koripalloerotuomarikerho ry täyttää tänä vuonna 50 vuotta, olemme siis molemmat 66:ia.
Kun Niemisen Ransu ja kumppanit kerhon aikanaan perustivat, he tuskin arvasivat kuinka paljon se tulee suoraan tai välillisesti vaikuttamaan suomalaiseen korikseen ja erotuomaritoimintaan.
Kerhon virallisesta historiasta voi lukea vaikka historiikeista (ainakin 30-vuotisjuhliin tehtiin oikeinkin hyvä historiikki. Minulta saa lainaksi/kopioitavaksi  jos kiinnostaa), mutta omat ensimmäiset muistoni erotuomaritoiminnasta alkavat Tammelan koulun pukkarista, siitä viimeisestä penkkirivistä, kohdalla jossa oli ennen suihkuun vievä aukko, siinä oli minun paikkani), kun Niemisen J-P tuli 1981 keväällä reenien jälkeen sanomaan minulle, ettei ”Kössi sinusta tule kyllä pelaajaa. Ryhtyisit tuomariksi, kohta on kurssit.”

Näin tapahtui. Alkeiskurssit olivat Varalassa Niemen Utin johdolla. Kyllä, Ismon ja Timon isä, jonka kanssa muuten sitten vihelsin muutaman ensimmäisen vuoden aikana tosi paljon. Enemmän pelejä taisi kertyä vain Kandelinin Epun kanssa ja vähän myöhemmin sitten Telkän (Timo Telemäki) kanssa.
Telkän kanssa vihellettiin sitten  80-luvun puolivälissä aivan karmea määrä matseja. Siihen aikaan aikuisten alasarjat alue- ja perussarja (nyk. 4. ja 5. divari) oli pakko pelata viikolla, koska tuomaripula oli niin paha.
Ei olisi muuten huono idea nykyisinkään.
Edellisestä johtuen siis arki-iltoinakin oli melkein poikkeuksetta peli ja viikonloppuna sitten monta päivässä.
Laskin silloin, että 1985-86 kaudella minulla oli marraskuun alun-maaliskuun lopun välisenä aikana keskimäärin 14 peliä viikossa. Joulu mukaan lukien, mutta silloin olikin jouluturnauksia mm Nokialla.
Silloin ei tietenkään ollut kännyköitä saati sähköposteja yms. joutavaa, joten jos joku aikoi saada nimetyn pelin itseltään pois, piti soitella muiden tuomarien kotinumeroihin ja se vei tolkuttomasti aikaa. Minä tajusin ”markkinaraon” ja otin pelin aina vastaan kun minulle tarjottiin, välillä vaikka tiesin, etten itse pääse paikalle. Näin sain aikaan sen, että monet soittivat ensimmäiseksi minulle, kun pääsivät matsista helposti eroon.
Toisaalta, jos jouduin sitten pulaan, sain itse vähän vastahankaisenkin kaverin lähtemään, kun hän koki olevansa palveluksen velkaa.
Tein taskurahaa viheltämällä aika mukavasti ja saatoin lopettaa Tamperelainen-lehden jakamisen.
Minä kävin viikoittain pihvillä El Torossa kun muut kävivät grillillä.
Olin suhteellisen rohkea ja aloin saada vähän nimeä myös osaamiseni suhteen. Aika nopeasti innostuin siitä ihan tosissani ja aloin ”opiskella” hommaa vanhemmilta tuomareilta.
Heti alusta asti kuvaan oli tullut Tampereen koripalloerotuomarikerho ja sen koulutukselliset saunaillat.
Vaikka Pyynikin uimahallin saunalla merkittävä osa koulutusta oli vanhojen legendojen jutut, muistan kyllä aina puhutun myös asiaa. Näitä oli useampi kerta kaudessa.
Pääsin liittotuomarikoulutukseen ja sain taas pykälän parempia pelejä. Armeijastakin sain pari pidennettyä viikonloppuvapaata, että pääsen viheltämään. Ja kun niihin aikoihin (1985-86) aloittelin myös valmentamista, niin  sekin auttoi vapaalle toisinaan. Keskimäärin armeijassa oltiin siihen aikaan kuitenkin paikalla.
Kävin II-tason kurssilla Pajulahdessa. Kun sen jälkeen Telkkä ja Rajalan Rate saivatkin minua enemmän ja kovempia pelejä, niin se otti vähän luonteeni päälle.
Paras ominaisuuteni tuomarina taisi kuitenkin olla se, että seurasin peliä kahdesta eri näkökulmasta, myös valmentajana. Pelinäkemys kehittyi jatkuvasti, vaikken missään nimessä ole koskaan ollut mitenkään lahjakas erotuomarinakaan. Tein vaan pirusti töitä. Tai ainakin enemmän kuin muut Pirkanmaalla. Olin sisukas ja jatkoin hommaa kun muut kyllästyivät tai suuttuivat kun eivät päässeetkään eteenpäin kuin olisivat kokeneet oikeudenmukaiseksi.
Sitten joskus 80-luvun lopulla sain jo naisten SM-sarjaa, pian pääsin miesten 1-divarin myötä kiertämään jo Suomea. Seura-aktiivin ja tuomarin roolin yhdistämistä katsottiin alemmilla tasoilla hyvällä, mutta ylemmällä tasolla homma alkoi kääntyä vähän päinvastoin, kun tuomarikouluttajat pelkäsivät jääviyttä mielestäni ihan liikaa. Enkä auttanut itse asiaa, kun olin intohimoisesti pyrintöläinen jo silloin enkä sitä peitellyt mitenkään. Muutaman kerran tuli sitten ylimielisyyttäni hölmöiltyäkin ja huudeltua kollegoille kentälle vaikkei se tietenkään ollut hyväksyttävää. Vaikka itseäni se ei olisi häirinnytkään, ymmärsin toki viimein, etten silti voi käyttäytyä niin.  Väitän silti, että jotkut tuomarit ovat turhan herkkähipiäisiä nykyäänkin. Nimittäin vieläkin, 15-vuotta erotuomariurani päättämisen jälkeen, on joillakin ei-pirkanmaalaisilla tuomareilla, vanhoilla hyvillä kavereilla, vaikeuksia edes tervehtiä, koska olen katsomosta antanut pari kommenttia. No, arvostan heitä kuitenkin ihmisinä ja tuomareina edelleen, vaikkei tunne taida olla molemmin puoleinen. Tottahan se vähän harmittaa, mutta olen jo aikoja sitten tehnyt päätöksen että olen asioille lojaali, en ihmisille. Tällöin on paljon helpompi olla johdonmukainen ja oikeudenmukainen kun ei tarvitse puolustaa väärää mielipidettä.
Ja jokainen joukkueeni pelejä viheltänyt tuomari tietää, etten ole ainakaan 15-vuoteen kertaakaan tullut pelin jälkeen valmentajanakaan motkottamaan enää mistään, vaikka pelin aikana olisi tullutkin sanomista.
Pelin aikana tuomarilla on keinot ja velvollisuus johtaa peliä.  Kun peli on ohi, se on ohi.
Hyviä keskusteluja on kyllä käyty kehityshaluisten tuomarien kanssa, mutta aina heidän aloitteestaan ja hyvässä hengessä.
Silloin 1-divariaikaan, 90-luvun alussa, tapahtui myös erotuomarikerhon johdossa nuorennusleikkaus kun Pertun Make aloitti puheenjohtajana ja minä intoa puhkuvana sihteerinä. Aika paljon tehtiin kaikenlaista ja väitän, että siitä koulutustilaisuuksien aktiivisuudesta ei ole enää 2000-luvun taitteen jälkeen, kun Koripalloliitto lopetti yhteistyön kerhojen kanssa, voitu erotuomaritoiminnassa edes haaveilla.
Meillä oli kuukausittain koulutustilaisuuksia, eri teemoilla ja eri luennoitsijoilla. Oli myös pari saunailtaa, mutta pääosin ihan oikeita koulutustilaisuuksia Aleksanterin luokassa. Erotuomarinimeäjät ja kouluttajat tekivät työnsä talkoilla, Lavikon Ari järjesti ilmaiset tilat jne. Talkoohengellä saimme aikaan täysin kilpailu kykyisiä koulutuksia, jossa vieraili säännöllisesti myös valmentajia. Osa tilaisuuksista oli jopa yhteisiä.
Meillä oli kehitysryhmiä joissa muistan olleen ainakin vähän nuoremmat kaverit Toivosen Mikko, Kaikkosen Juha ja Lehtisaaren Sami, joiden pelejä käytiin oikein tarkkailemassa ja videoimassa VHS:llekin.
Yleensä sunnuntaisin kokoonnuttiin pelien jälkeen yhdessä istumaan hetkeksi iltaa ja sosiaalinen verkosto ja henki oli tosi hyvä.  Pari kesää meillä oli oikein harjoitusryhmä niille, jotka juoksivat lenkkiä mieluummin porukassa ja päälle sääntötesti jossa pitää etsiä pykälät ja perustelut. Se oli jo silloin paras tapa oppia korissäännöt.  Ei vihelletty kuin tahallisia potkuja.
Teimme askelsäännöstä hyvän koulutusvideon, mutta valitettavasti se vanheni hyvin nopeasti, kun FIBA muutti sääntöä radikaalisti. Kerho teki omaa lehteä Naru Kaulassa, joista olen edelleen ylpeä. Taas jotkut ottivat vitseistä vähän nokkiinsa. Siksi kai ne ovatkin kestäneet aikaa niin hyvin ja ne muistetaan vieläkin. Se oli myös kulttuuriteko, koska aika iso osa vitseistä oli vaan ylös kirjoitettua erotuomaritoiminnan historiaa.
Erotuomarius on iloinen asia!

Minä jatkoin Maken jälkeen sitten puheenjohtajana ja minun jälkeen moni muu lyhyempiä rupeamia.
Itse tuomariudesta: pääsin sitten aikanaan Korisliigaankin syksyn koulutuksessa Jyväskylässä. Kuntotestissä pärjäsin myös kaikkein kovimmille luille Muurisen Jannelle ja Weijon Ilkalle, joka oli tietysti siihen aikaan kova näyttö, että fysiikasta homma ei jää kiinni, vaikken olisi silloisellakaan ulkomuodolla varmaan vakuuttanut nykyisissä missinäyttelyissä. Ja hiuspehkossani oli varmasti monella nielemistä.
Ensimmäinen kausi SM-sarjassa meni kohtuullisesti, toisena olin niin huono että meinasin jo tippua. Taisin olla vähän ylimielinen ja sitten epäonnistuttuani alimielinen. Kolmannelle kaudelle Carl Jungebrandt alkoi vastata koulutuksestamme ja kun sain kaipaamaani ”valmennusta” aloin taas pärjätä hyvin. Niin hyvin, että sain jo keväällä muutaman päätuomaritehtävän. Callen opit putosivat meikäläiseen työmyyrään. Kun aiemmin oli pysytty filosofisella tasolla:”Sijoitu alatuomarina parhaaseen mahdolliseen paikkaan”, niin Calle  kertoi missä on se paras paikka missäkin tilanteessa. Käytin talvilomani puolikkaina päivinä ja lähdin töistä ajoissa kun edessä oli arkipeli. Ehdin kotona katsomaan mielikuvavalmennuksena koulutusvideomme läpi. Minä siis harjoittelin koko ajan. On monia lahjakkaita tuomareita, joiden ei tarvitse kuin tulla paikalle ja aloittaa hommat, minulta se ei SM-sarjassa onnistunut.
Tuon kolmannen kauden jälkeen pärjäsin, mutta joidenkin tuomariparien, pelaajien tai valmentajien kanssa kohdatessamme, kemiat eivät toimineet oikein koskaan.
Kun viidennellä kaudella Calle ei enää ollutkaan kouluttajamme, huomasin että kehitykseni pysähtyi. Olisin varmaan pärjännyt mukana jo syntyneellä ”ikäauktoriteetilla” jota joskus myös kokemukseksi kutsutaan.
Olisin ehkä edennytkin, kun vanhempia olisi edeltäni lopettanut, mutta se ei motivoinut minua.
Muistan sen kevättalvisen päivän Kouvolaan kun ajelin yksikseni ja tein päätöksen lopettamisesta.
Viiteen kauteen se SM-ura jäi, olisikohan ollut 115 peliä. Naurettavia lukujahan ne tänä päivänä ovat, mutta silloin kahden tuomarin aikaan ihan normaaleja. Ehkä vähän alakanttiin sen surkean toisen kauteni takia.

Minulle nuo 20 vuotta (1981-2001) erotuomarina ja aktiivisena kerhotoimijana oli hienoa aikaa.
Joitain silloin tehtyjä juttuja voisi koittaa nykyäänkin, esim. paikallisten tuomareitten ja valmentajien yhteistä tapaamista, tai tuomarit voisivat käydä harjoituksissa vierailemassa.

Kun tätä kirjoitan, monet vanhat kaverit heräävät Tampereella hieman nihkeämmin uuteen aamuun ja nuoremmat alkavat samaan aikaan hakeutua kämpille. Jollei sitten homma ole mennyt ihan nössöilyksi.
Onnea Kuljun Hannulle Kultaisesta pillistä! Sen uutisen luin jo jostain.


Reissusta jotain? Kuvat kertovat taas melkein kaiken. Reitinvalinta Coloradon läpi Handen neuvomaa tietä pitkin oli täysosuma (kiitos taas!). Vaikka alkumatka oli tylsää, alkoi Ourayn kaupungin jälkeen tapahtua.
Olen nähnyt useita tosi mahtavia maisemia ja vuoristoteitä tällä reissulla  (mm. Black Hills ja Yellowstone) ja aiemmin vaikkapa Sisiliassa tai Bergenhofissa Saksassa, niin tämä pätkä Ourayn ja Silvertonin välillä on uskomaton!
Se oli myös niin pelottava, etten olisi todennäköisesti suostunut kenenkään muun kyydissä sitä kulkemaan.
Jotenkin se meni, kun homma oli omissa käsissä, mutta onneksi ei tullut vastaantulijoita, sillä keskiviivan päällä tiiviisti ajoin monet mutkat.

Lopulta onnellisesti Durangossa. Huomenna odotettavissa huippupäivä, koska pari erityisen tärkeää  kohdetta ohjelmassa.



 Orayen kaupunki, Colorado







Sattuneesta syystä niistä kohdista joissa ei ole piennarta, vaan asfaltti taittui jo rotkoon, ei ole kuvia. 

Tietä levennetään, hyvä idea.
























 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti