Perjantaista piti tulla välipäivä, piti olla sadepäivä. Ajattelin säästää energiaa aurinkoiseen lauantaihin ja Brooklyniin. Jalat olivat eilisestä niin rikki, että päätin vaan poiketa paikoissa joissa kävelyä tulee mahd. vähän ja käyttää metroa kaikkeen mahdolliseen. Ajattelin, että jaksan kun syön ja juon säännöllisesti enkä anna verensokerin laskea. Siksi aamiaiseksi söin kevyemmin, pelkän croissantin hotellin baarissa. Samalla suunnittelin vähän lenkkiä.
Ensin suuntasin Grand Centralilta suunnitelman mukaisesti subwaylla Times Squarelle. Se ei ollut kuitenkaan kohteeni vaan 47st sijaitseva Hotelli Edison. Kyseisen hotellin baarissa aikanaan tapettiin Don Corleonen uskollisin ja pelottavin soturi Luca Brasi. Hänen piti mennä tapaamaan ja soluttautumaan toisen mafioson (Solozzo) leiriin, mutta kiero vastapuoli arvasi juonen ja Luca Brasi tapettiin hotelli Edisonin vielä suljettuun baarin lyömällä jääpala murskain kämmenestä läpi kiinni baaritiskiin ja siimalla kuristamalla.
Marssin hienon hotellin aulaan ja yritin löytää käytäviä jotka elokuvassa näkyivät, mutta melkein kaikki ovet olivat kiinni. Marssin turvallisuuspäällikön puheille, sellainen istui oikein kyltin alla aulassa, ja kerroin asiani.
Kerroin olevani suuri Godmother elokuvan, eikun Godfather, elokuvan suuri fani ja haluaisin nähdä paikat joissa kohtauksia on kuvattu. Turvallisuuspäällikkö oli heti juonessa mukana ja valitteli, että myöhästyin. Kyseinen baari on parhaillaan remontin alla, samoin ne käytävät jotka sinne johtavat.
Hän neuvoi minut kuitenkin 46st puolelle josta voin nähdä sen baarin tilan nykyisellään. Kävelin korttelin ympäri ja todellakin siellä oli remontti meneillään. Kun kerroin kottikärryillä sementtimurskaa kärrääville remonttimiehille asiani, että olen Godmother..eikun perhana, mikä siinä nyt on vaikeaa, GODFATHER fani, he alkoivat nauraa. Senkun otat kuviasi.
En kehdannut kertoa missä kaikkialla aion käydä samoissa merkeissä.
Sieltä lähdin suunnitelman mukaisesti kohti Harlemia. Kävelin ensin Broadwayta ja sitten 7th avenuta pitkin kohti metropysäkkiä, mutta kun Central Park näkyi edessä, niin muutin suunnitelmaa ja ajattelinkin kävellä puiston kautta Dakota talolle ja hypätä sieltä metroon.
Kävelin puiston länsilaidalta itälaidalle Wollman rinkin kulmille, jossa vähän kylmemmällä on tekojää ja luistelijoita. Sieltä suunnistin puiston poikki viistosti kohti Dakota-taloa 72st, puiston länsilaidalle.
Matkalla aloin taas noitua itseäni. Tuttu suorittamisen vimma oli taas iskenyt päälle. Minulla käy näin aina: kävelen eteenpäin kuin huumattuna. Etsin aina mukavampaa ravintolaa, parempaa vessaa, kioskia, metropysäkkiä…mitä tahansa, mutta se tarjolla oleva ei kelpaa. Dakota talolla tajusin kävelleeni taas 30 korttelia pelkästään pohjoinen-etelä suunnassa ja poikittain ties kuinka monta avenuen väliä päälle.
Eihän se kovakuntoiselle tolkuton matka olisi, mutta minulle, kun jalat valmiiksi niin rikki, että selkä meni jumiin ja kylkilihaksetkin kramppasivat eilen illalla, se oli taas ihan älytöntä puskemista.
Mutta myönnettäköön, minä myös nautin siitä.
Dakota on rikkaiden ja kuuluisien ihmisten asuttama talo Central Parkin länsilaidalla 72 st korkeudella.
Sen epäilemättä kuuluisin asukas oli John Lennon jonka Mark Chapman niminen entinen fani ampui talon porttikonkiin. Joskus, kuukausia sitten, tuntui hyvältä idealta mennä paikalle Salingerin Sieppari ruispellossa romaanin kanssa, sitähän Chapman oli tunnetusti lukenut ja mukanaan kantanut. Jätin kuitenkin menemättä kirjakauppaan, onneksi.
Chapman oli pettynyt Lennoniin ensimmäisen kerran, kun Lennon julisti The Beatlesin olevan suurempi kuin Jeesus. Etelän punaniska Chapman ei myöskään hyväksynyt sitä, että Lennon asui ylellisesti kymmenien miljooniensa keskellä, mutta takoi lisää rahaa esiintymällä hippikansan messiaana ja työväenluokan sankarina.
Dakota-talon edessä, puiston reunassa on Lennonille omistettu alue nimeltään Strawberry Fields.
Lepuutin siellä hetken jalkojani ja katselin kun ihmiset kuvauttivat itseään maahan tehdyn mosaiikkityön (?) edessä, jossa lukee Imagine. Joku Working Class Hero soitti kitaraa ja tienasi itselleen marisätkää soittelemalla Beatlesien klassikoita. Jännää että sinä aikana kun minä siinä kuuntelin, niin peräti kaksi kappaletta neljästä oli muiden (McCartney ja Harrison) kirjoittamia, kun paikan varsinaisen kohteen Lennonin.
Musiikki oli päivän teema, joten suuntasin kohti Harlemia. Yksi reissun pääkohteita oli Apollo teatteri jossa on esiintynyt melkein kaikki merkittävät amerikkalaiset muusikot. Kaikki jatsi-ukot ja akat tietenkin, mutta myös rokkareita. Back-stagen seinässä on kuulemma säilynyt Brucen vanha nimikirjoitus vuosien takaa. Yritin epätoivoisesti puhua itseäni sisälle, vaikka Apollossa ei ollut auki kuin matkamuistomyymälä.
Ei onnistunut, vaikka kerroin reissustani, mainitsin tasakymppi synttärit ja kaiken mitä tiedän Billie Holidaysta jne. No, sain kuitenkin ostettua ihan tyylikkään Apollo theaterin t-paidan.
Harlem sinänsä oli juuri sellaista kuin kuvittelinkin. En voi sanoa pelänneeni, mutta keräsin kyllä katseita joissain paikoissa, vaikka käyhän siellä turisteja ihan tolkuttomasti. En tiedä käytinkö epätavallista metroasemaa vai miksi jaksoivat ihmetellä? Harlemissa, kuten muuallakin, oli yleinen Princen muistopäivä.
Myynnissä oli kaikkea mahdollista violettina, Purple Rainin hengessä.
Olin ajatellut säästää nälkääni ja syödä vasta Harlemissa. Sitten päätin siirtää syömisen Greenvich Villageen, yli 100 korttelia etelään.
Jouduin vaihtamaan metroa muiden mukana jossain Penn stationin vaiheilla, siis jo ihan keskikaupungin ytimessä, kun ilmoittivat junan joutuvan seisomaan pitempään teknisen vian takia.
Kun kiivettiin toiselle laiturille, taisi todellinen syy selvitä kun maassa istui pulska musta poika tajuttoman näköisenä ja ympärillä oli useampi poliisi ja sairaanhoitaja. Tai minä arvasin jutun juonen sitten kun uuden metron kyydistä katselin seuraavalle asemalle pysäytettyä junaa, jossa oli menossa laajempi poliisi operaatio. Tulkitsin, että edellisellä asemalla oleva kaveri oli uhri ja tekijät napattiin kiinni seuraavalla pysäkillä. Ja me siis kiersimme tuota junaa. Samaa mieltä olivat kanssamatkustajani.
Oli miten oli, iso kaupunki, kaikenlaista tapahtuu, jos liikkuu huonoissa piireissä. Ja asuuhan New Yorkissa 8,5 miljoonaa ihmistä ja metropolialueella yli 23 miljoonaa.
Greenvich Villageen suuntasin, nyt läntiselle puolelle, koska siellä on lähellä toisiaan melkoinen määrä kevyen musiikin historiaa. Ensin bongasin Cafe Wha?, jossa on esiintynyt uskomaton määrä nuoria lupaavia muusikoita joista on sittemmin tullut tunnettuja: Hendrix, Springsteen, Dylan, Little Richard, Chuck Berry…sekä stand up koomikoita kuten Lenny Bruce ja Bill Cosby. Uskomaton historia. Sääli, että paikka aukesi vasta klo 20.00. Yritin ensin jäädä odottamaan, minulla oli oikein suunnitelma, mutta sitten loppui virta, kun epäilin että siellä olisi mukavampaa porukassa eikä yksin. Siinä siis kohde seuraavalle reissulle.
Jatkoin suunnitellusti kolmanteen legendaariseen musiikin mekkaan, Blue Note jazz klubille. Sielläkin ovet aukeaisivat vasta 3 tunnin päästä, ja siellä parhaillaan siivottiin, mutta pyynnöstä pääsin sisälle katsomaan paikkaa. Nappasin pari kuvaa, mutta sitten olin selvästi tiellä, kun jatkuvasti kuului excusemeeta.
Jatkoin matkaa kohti Electric Lady-studioita, jossa on tehty lukemattomia rockin levytyksiä.
Nimestäkin voi arvata, että Jimi Hendrix perusti/rakennutti studion tupla-albumin Electric Ladylandin nauhoituksia varten. Ulkoa päin tilasta ei nähnyt mitään vaan vaatimattoman pienet ulko-ovet peilasivat vain kuvaajaa itseään. Se oli vähän turha lisälenkki, vaan sainpa käveltyä.
Läntinen Village on minusta viehättävintä osaa New Yorkia.
Washington Square Parkissa oli hulvaton 4 kaverin/akrobaatin esitys ja pitkästä aikaan nauroin ääneen muille kuin itselleni. Tajusin syöneeni viimeksi aamulla yhden croissantin, joten kävin syömässä ja suuntasin Murray Hilliä kohti.
Välipäiväksi oikein antoisa päivä. Ei edes satanut, vaikka sitä luvattiin.
Huomenna Brooklyn. Edessä taas paljon kävelyä, mutta loppureissun sitten istunkin lähes kokonaan autossa.
Brucen hienossa biisissä New York City Serenade hän laulaa sattuvasti:
”So walk tall, or baby, don’t walk at all
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti